11.-24.9.2012 Kun mitään ei voi luvata ja silti tekisi niin paljon mieli

Tämä maanosa saa mieleni aina turhan sentimentaaliseksi. Myöhemmin kadun, mitä olen tässä lausunut 90 % kosteuden ja keskimäärin 27 celsiusasteen voimilla. Tulen siis kahden kuukauden päästä katsomaan tätä tekstiä suomalaisesta perspektiivistä käsin ja vähän häpeämään töyhtöhyyppämäisyyttäni. Olkoot se silloin. Nyt näissä trooppisissa höyryissä antaa mennä. Katua (ja deletoida) ehtii huomenna.

Taloni asukeista 2/3:lla on ollut viimeisen viikon aikana malaria. Minulla ei. Nukun hyttysverkon alla, myrkytän ihoani illan hämärtyessä ja ennen kaikkea syön malarian estolääkitystä. Syömäni lääkitys ei kuitenkaan estä tartuntaa, mutta lieventää merkittävästi oireita. Tämä kannattanee lyhyellä reissulla, mutta vuositolkulla en tällaisia lääkkeitä kyllä söisi. Antibioottia siis. Vieroitusoireina minulla on hyttysenpureman näköisiä patteja käsissä, joista naapurit ja jotkut haastateltavani ovat erityisen huolissaan. Ovat kai jonkinnäköistä aurinkoihottumaa – lääke kun tekee ihon todella herkäksi auringonvalolle.  ”Leena, minä voin hoitaa noita pahoja hyttysenpuremia milloin vain” totesi muun muassa yksi ex-naistaistelijoista viimeksi tavatessamme. Sellainen, jonka aviomiehen pää oli hakattu irtonaiseksi machetella naisen syliin, kun tämä oli viimeisillään raskaana. Kääntyi luottamuksellisesti tutkimusavustajani puoleen ja kysyi, ymmärränkö pattieni vakavuuden.

Hyttysverkkoilu on ollut äärimmäisen hyvä malarian ehkäisijä tällä mantereella aikaisemmin, mutta muutama päivä sitten kuulin uutisen että Tansaniasta oli löydetty ennen illan hämärtymistä malariaa tartuttavia hyttysiä. Tutkijat olivat huolissaan. Niin minäkin. Nimittäin missään Afrikassa reissatessani ei hyttysverkon käyttö edes koulutetuissa piireissä ole ollut kovin aktiivista. Ja tällaiset uutiset eivät rohkaise enempään käyttöön; mitä väliä, jos malariasääsket liikkuvat jo ennen hämärää? (No, todellakin tilastoja katsoessa on väliä.) 

No niin. Kolmessa viikossa olen tainnut tehdä vähän turhan paljon. Minun siis piti suunnitelmieni mukaan tulla tutustumaan maahan kahden kuukauden ajan ja ehkä luoda kontaktit pariin entiseen taistelijaan. Nyt haastatteluita on tehty yli 50 kpl neljässä eri maakunnassa, kameroita on levitetty ympäriinsä ja kontaktihenkilöitä on jopa liikaa. Eilen sain kehityksestä kolme ensimmäistä filmirullaa ja lisää tulee. Lisäksi tänään pyykkäyssessioni (hurraa! Osaan kuulemma nykyään pyykätä oikein!) keskeytti naapurin herra, joka on kuulemma organisoinut noin 30 naista Monrovian eräältä ”pahalta” alueelta haastateltaviksi aamupatonkia ja -mehua vastaan. Ilman pyyntöäni, sen perusteella että oli kuullut minun etsivän tällaista. Kysyi, onko maanantai klo 8.00 OK. Sanoin, että on juu ok. En voi ymmärtää, että tilanne on mennyt siihen että joudun valikoimaan ”oikeat tyypit” kohderyhmästäni. Tämä on ihan liikaa. Sellaista ansaitsematonta tuuria, joka laittaa nöyräksi.

Ei kaikki kuitenkaan ole sokerikuorrutteista. Tunnen itsessäni jo nyt uupumuksen merkkejä. Tällaisen työrytmin ja erityisesti -alan kohdalla jo kuukausi 24/7-työtä alkaa tuntua väsyttävältä. Kun kuuntelee uhreilta itseltään 12-vuotiaille tehdyistä kuuden-kahdeksan miehen joukkoraiskauksista ”initiaatioriittinä taistelijan vaimon rooleihin”, perheenjäsenten hylkäämisistä raiskauksista johtuvien neitsyyksien menettämisten takia, kymmenen vuoden verenvuodoista, rahattomuudesta, silmiin virtsaamisesta karkaamisen takia ja näkemisen ongelmista koulussa sen vuoksi, jatkuvasta väkivallasta, toivottomuudesta lapsien tulevaisuuden suhteen, prostituutiosta lasten koulumaksujen maksamiseen, kostoista, ruumiinosien irroittamisista. Niin kyllä se vähän väsyttää. Ehkä kuitenkin eniten siksi, etten voi luvata näille naisille mitään muuta kuin vähän ruokaa, limpparin, joskus vajaan parin euron ”matkakorvauksen” ja kenties heidän tarinoidensa kertomista nimettöminä noin neljän vuoden päästä pikkuiselle yleisölle. Äh. En voi luvata mitään, en mitään, jo tutkimuseettisistäkin syistä. 

Ja usein kuitenkin olen (edelleenkin maailman parhaan!) tutkimusavustajani kanssa ensimmäinen perheen ulkopuolinen (tai ehkä ylipäätään ensimmäinen) näiden tapahtumien kuulija. On tietenkin ongelmallista, ettei minulla on minkäänlaista psykologista koulutusta. Ja ehkä on niin, kuten viisas äitini totesi, että ehkä koko maa kärsii valtavasta posttraumaattisesta stressireaktiosta ja kätkee sen unohduksen huntuun, koska ”meillä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa”.  Ihmiset pärjäävät päivästä päivään, toiset rehellisesti, useat kyseenalaisin keinoin ja tyhjin silmin. Monen monrovialaisen tyhjät silmät olivat muuten ensimmäinen asia, joihin kiinnitin huomioni tässä maassa. Paul Pickeringin (2010) sanoin: ”There is a point where we have to turn away. To look away, or to go mad. You do not hear people talk of our war here, do you? That is why. We want to begin again. We do not talk about colonial times.  A few politicians, perhaps, but not the people. It is better that way.” Tämä siis oli fiktiota Kongosta, mutta pätee mielestäni ihan hyvin tosielämään ja Liberiaan.

No mutta. Samalla huomauttaisin, että ei hätää. Oikeasti. Rentoudun puuhastelemalla, kuten aina. Pyykkään, lakaisen, kuuntelen kuuntelukirjaa, suoritan apurahahakemuksia tyhjällä päällä, huuhdon riisiä, istun ikuisuuden kestävällä julkisen liikenteen ”taksimatkalla”. Ja tietenkin, on tyyppejä isolla t:llä sekä Suomessa että täällä, joille voin purkaa. Se on tärkeää. Kiitos teille. Kiitos.  

Voikaa hyvin, nauttikaa syksystä ja pesänteon ihanuudesta,

t. Lepa

… ja antakaa anteeksi, jos deletoin tämän tekstin marraskuussa ja en tunnusta sitä kirjoittaneeni. It might be better that way.

Ps. Tänään tapasimme monrovialaisessa hökkelissä tekstissä mainitut noin 30 naista, joita elämä ei todellakaan ole kohdellut armollisesti. Prostituoituja oli ilmeisesti suurin osa, kuusi taisi sanoa tämän suoraan. Saatan muuttaa ensi kuuksi lähemmäksi heitä, ihan nurkan taakse, ja kävin jo tsekkaamassa tätä tarkoitusta varten yhtä huonetta tänään. Tämä siis siksi, että nämä nuoret naiset ovat selvästi tutkimukseni kannalta avaininformantteja, ja sekä heidän että minun on totuttava toisiimme luottamuksellisen ilmapiirin rakentamiseksi ja tätä kautta syvällisemmän tiedon saamiseksi. Paikka on kuitenkin turvallinen, ei paniikkia. Käyn vielä tuplavarmistamassa turvallisuustilanteen aluetta tuntevan henkilön kanssa lähipäivinä ja teen sitten päätöksen. Katsellaan.

Paikallisia julkisia kulkuneuvoja. Kerran kyydissä oli 9 aikuista, joista kaksi takakontissa, ja kaksi lasta...

Kotikulmilla on sadellut lähiaikoina; ensimmäisiä ostoksiani olivat saappaat.

Kaksi viivaa malariatestissä ei ole juhlan aihe.

4.-10.9. Stereotypioita rikkomassa

Istun agregaatin jyskeessä korttelini laitamilla nettikahvilassa, jossa ei netti toimi. Tänne minut saattoivat tuttavani; ei ole turvallista kulkea pimeän jälkeen näillä kaduilla yksin. Tulin tänne, koska nettitikun käyttäminen on osoittautunut älyttömän kalliiksi (10 USD menee alta viikossa minimaalisella käytöllä) ja halusin tarkastaa toisen vaihtoehdon. No, nyt kun netti ei toimi niin istun seuralaisteni kanssa tässä meilejä kirjoitellen niin kauan kunnes koneeni akku on taas täynnä. Kotona sähkö meni poikki kuulemma pari viikkoa sitten, syytä ei kukaan tunnu tietävän, ja agregaattikin on nyt toista päivää rikki. Täällä oppii arvostamaan tasaista sähkövirtaa. 

Palasimme lauantaina Kakatan kaupungista, noin tunnin matkan päästä Monroviasta. Ryhmäkeskustelimme siellä kaksi päivää ja kaksi yötä 33 entisen tyttö- ja naistaistelijan kanssa. Oli monella tapaa rankka, mutta samalla myös antoisa kokemus. Naiset jakoivat elämäntarinansa, kertoivat siitä miten olivat joutuneet (tai päässeet) joukkoihin mukaan, punnitsivat sodankäynnin vaikutuksia maan sukupuolirooleihin, paljastivat haaveitaan.   Moni sanoi liittyneensä joukkoihin vapaaehtoisesti, kohtaamiensa epäoikeudenmukaisuuksien vuoksi tai kostomielessä. Yleensä ajatellaan vääristyneesti niin, että valtaosa naisista ja lapsista on pakotettu sotimaan. Että naiset ja lapset ovat jotenkin luonnostaan rauhanomaisia, kun miehet ovat aggressiivisia. Tällaiset yksinkertaistukset ovat todella haitallisia, koska ne esimerkiksi pitävät yllä – tai rakentavat – sukupuolistereotypioita.

Keskustelujen aikana toisinaan joku korotti kiihtymyksestä ääntään turhankin korkealle, itku tuli toisilta, jotkut puhuivat niin hiljaa että sitä tuskin kuuli. Useasti huomasin ajattelevani, että kuinka tällaisia kärsimyksiä voi kestää. Mistä voimat jatkaa. Moneen kertaan jouduimme painottamaan osallistumisen totaalista vapaaehtoisuutta ja sitä ettemme halua aiheuttaa tarpeetonta muistamisen tuskaa kenellekään. Täällä ajatellaan nimittäin yleisesti niin, että menneet kärsimykset olisi syytä jättää taakse ja keskittyä nykyhetkeen. Tämä erään sanojen mukaan, koska ”muuta mahdollisuutta meillä ei vain ole”. Jätimme kolme kameraa Kakataan; yhden komentajalle, yhden eturintaman taistelijalle, yhden ”sotilaan vaimolle”. Palaamme kaupunkiin viikon päästä hakemaan filmit ohikulkiessamme Bongin ja Nimban maakuntiin haastattelumatkalle. Kehitän kuvat lopulta Monroviassa (kallista!!) ja menemme vielä kerran näiden naisten luokse juttelemaan heidän ottamiensa kuvien pohjalta. 

Huomenna on lepopäivä. Huh. Oikeastaan ensimmäinen sen jälkeen kun saavuin maahan. Aikamoisella säpinällä hommat ovat siis lähteneet täällä rullaamaan ja se on tietty hyvä juttu.

Vielä kerrottakoon, että viime viikolla pyykätessäni sain ihmetystä osakseni, koska ilmeisesti yleisen käsityksen mukaan valkoiset ihmiset ovat äärimmäisen laiskoja tyyppejä. Eivät kokkaa itse, eivät siivoa, eivät edes pese omia vaatteitaan. Olen kuullut tämän väitteen useaan kertaan esimerkiksi toteamuksena ”you people are not strong”. Kun sanoin, että Suomessa on tyyppejä jotka ajattelevat juuri samaan tapaan afrikkalaisista ihmisistä, sain monet räkäiset naurut osakseni. Haa. Eipä pidä arvostella muiden tekemisiä, jos ei oikeasti tiedä niistä mitään. Jouduin myös elämäni ensimmäiseen pedikyyriin pakotuksen alla, kun toinen talon voimanaisista tyrkkäsi minut terassille ja käski ojentaa jalkani rapulle. Valitsi puolestani violetin värin ja laittoi ovelta ovelle kiertävän ammattilaisen hommiin. Hyvin hoiti tehtävänsä, on nyt niin violetit varpaat ettei ikinä!

Tällaista tältä leveysasteelta tänään. Täytyy nyt lopettaa; alkaa käydä agregaatin bensankäry pahasti meidän kaikkien silmiin.

Kuulumisiin,

t. Leena

Ps. jos osaisin, niin lisäisin tähän upean Kakatan naisten spontaanin lauluesityksen. Kontrasti oli äkkinäinen ja koskettava - ensin käydään läpi hyvin, hyvin henkilökohtaisia ja kipeitä kokemuksia ja sen jälkeen yhdistetään voimat (ja kädet) välivirkistykseksi menneen sijaan tässä hetkessä ja nyt. Tunteet menivät allekirjoittaneella laidasta laitaan, huh.

Hyvää ruokaa rankkojen keskustelujen välissä. 

 

Näkymä kotioveltani.

Päivän ruokatarvikkeita shoppaamassa. Tässä on neljää erilaista kasvia - huomaatko eron?

30.8.-3.9. Onnenpotkuja ja voimanaisia

 

Herätys tapahtuu kukkojen sijaan salamoihin ja kaatosateeseen klo 6.45. Loikoilen vielä hetken valkoisen hyttysverkon alle muovautuneessa pesässäni, haistelen trooppista ilmaa, kuuntelen ketkä muut ovat jo hereillä. Olen Monroviassa, Liberian pääkaupungissa, ja kohta tarvitsen Ibrahim-nimisen miehen putiikista eilen ostamaani pikakahvia. Viides päiväni tässä monin tavoin mielenkiintoisessa maassa on aluillaan.

Liberia toipuu yhä kahdesta lähes yhtäjaksoisesta sisällissodasta, joista viimeinen päättyi yhdeksän vuotta sitten. Toisten mukaan maassa oli yksi neljätoistavuotinen sota, kun taas toisten mukaan sodat on eroteltavissa kahteen. Itse kuulun viimeisen leirin kannattajiin. Lähes kymmenen sodanjälkeisen vuoden aikana maan infrastruktuuria on pistetty uusiksi, on pidetty rehellisiksi tuomittuja vaaleja, on perustettu totuuskomissio, jonka suositukset on jätetty toimeenpanematta, on toivuttu ja oltu toipumatta. Kehityshaasteita maassa kuitenkin edistysaskeleista huolimatta riittää; esimerkiksi pari vuotta sitten Liberia oli neljänneksi viimeisenä inhimillisen kehityksen listassa mukana olleista maista.

Oma intressini Liberiaan liittyy juuri näihin sodanjälkeisiin vuosiin. Yritän tämän ja ensi keväänä tapahtuvan uuden reissun aikana kerätä materiaalia väikkäriini, jossa tarkastelen entisten tyttösotilaiden sodanjälkeistä todellisuutta. Tyttösotilaita oli Liberian surullisenkuuluisaksi tulleista lapsisotilaista eri arvioiden mukaan 10-30 prosenttia. Maan poikasotilaita on tutkittu hengästykseen saakka, mutta tytöistä tiedetään vähän. Ja erityisesti siitä, mitä heille tapahtui sotien jälkeen. Tarkoituksenani on kerätä monipuolinen materiaali entisiltä tyttösotilailta itseltään. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, tulen käyttämään itsevalokuvausta (kiitos kameroiden lahjoittajat!), valokuvahaastatteluita, workshopeja, ryhmä- ja yksittäisiä haastatteluita ja ihan vaan hengailua, jota antropologisissa piireissä tupataan kai kutsua osallistuvaksi havainnoinniksi.  

Ensimmäisten päivieni aikana olen ensinnäkin etsiytynyt uuteen kotiini (kiitos Ilmari!), liberialaisten voimanaisten täyttämään, kaikin tavoin mainioon kotiin. Kotia ei ympäröi lasimurskeella päällystetty aita, eikä sitä ei partioi vartijat, mutta ikkunoissa on paikalliseen tapaan kalterit ja ovi on vahvaa metallia. Taidan olla tällä alueella ainoa valkoinen ja herätänkin jatkuvaa hämmennystä ohikulkijoissa ja naapureissa. Viimeksi tänään aiheutin tahatonta säpinää, kun eräs talomme voimanaisista pakotti minut paikallisen valokuvaajan maskeerattavaksi teemana afrikkalainen kuningatar – lehmänhäntineen, meikkeineen, kalebasseineen ja kaikkineen – ja tuuppasi minut pihalle, koska ”siellä on parempi valo”. Voi apua. No, muutkin voimanaiset saivat osakseen vastaavan käsittelyn ja huomenna uuden perheemme potretti pitäisi olla valmis. Postaan tämän vasta silloin, joten tuloksen näette kaiketi ohesta :-).

Kotiutumisen lisäksi olen sopinut lukuisia tapaamisia erilaisten tahojen kanssa, jotka todennäköisesti voivat linkittää minut entisiin tyttösotilaisiin. Olen saanut lainaksi – ilmaiseksi – täälläpäin todella harvinaisen nettitikun; olen palkannut tutkimusavustajan ja suunnitellut hänen ja erään kontaktin kanssa toivottavasti lähiviikkoina toteutuvaa ”girl soldiers’ post-war realities” -teemaista workshopia vajaan tunnin matkan päähän Monroviasta, Kakatan kaupunkiin. Olen sopinut osallistuvani talouden ruokakustannuksiin samalla summalla kuin muutkin ja sen takia päässyt nauttimaan joka päivä upeista liberialaisista ruuista. Joskus olen tainnut itsekin yrittää osallistua kokkaukseen. Olen ostanut ja ripustanut hyttysverkon, opetellut paikallisiin joukkoliikennevälineisiin tarvittavaa käsimerkkisarjaa, yrittänyt oppia sekä ymmärtämään että vähän puhumaan Liberian englantia. Paikallinen englanti on usein todella, todella hankalasti ymmärrettävää ja vaatii aikaa päästä siihen sisälle. Lisäksi olen etsinyt Kpelle-nimisen kielen taitajan, jotta voisin jo nyt aloittaa kieliopinnot ensi kevään ”puskareissua” varten.

Kaikki on siis erittäin hyvin ja tuntuu, totta puhuen, että taas kerran tuurini on jotenkin ylitsepursuavaa. Hienoa näin, mutta samalla vähän pelottavaa. Hyvä säkä kun ei kait yleensä kestä ikuisesti. 

No mutta, katsellaan, päivä ja yö kerrallaan.

Leena

Ps. Iltojeni ilona ovat mm. olleet talon jonkinlaiset palveluspojat, toinen kuulemma 12, toinen ehkä 15. En usko kyllä ainakaan 12-vuotiaan ikää, sillä hän on todella pieni. He ovat talon omistajan, erään voimanaisista sukulaisia ja täällä kait avittamassa kesälomallaan mitä vikkelimmin, tehokkaimmin ja kilteimmin. On kyllä outoa ja ristiriitaista monella tapaa heidän läsnäolonsa. No, joka tapauksessa, olen näyttänyt heille netistä kuvia Suomesta ja maapallosta, Turusta ja avannoista ja muusta tärkeästä. Vastaanotto on poikkeuksetta haltioitunut. Tänään nettitikku kuitenkin reistaili, joten treenasimme wordin käyttöä. Pienempi kirjoitti: ”william henry  mulbah  loves  his  mother  is  mamie.” Eihän tällaiseen skidiin voi olla ihastumatta, eihän?

Afrikkalaisia prinsessoja?

Tutkija ja sen maailman paras tutkimusavustaja