30.8.-3.9. Onnenpotkuja ja voimanaisia

 

Herätys tapahtuu kukkojen sijaan salamoihin ja kaatosateeseen klo 6.45. Loikoilen vielä hetken valkoisen hyttysverkon alle muovautuneessa pesässäni, haistelen trooppista ilmaa, kuuntelen ketkä muut ovat jo hereillä. Olen Monroviassa, Liberian pääkaupungissa, ja kohta tarvitsen Ibrahim-nimisen miehen putiikista eilen ostamaani pikakahvia. Viides päiväni tässä monin tavoin mielenkiintoisessa maassa on aluillaan.

Liberia toipuu yhä kahdesta lähes yhtäjaksoisesta sisällissodasta, joista viimeinen päättyi yhdeksän vuotta sitten. Toisten mukaan maassa oli yksi neljätoistavuotinen sota, kun taas toisten mukaan sodat on eroteltavissa kahteen. Itse kuulun viimeisen leirin kannattajiin. Lähes kymmenen sodanjälkeisen vuoden aikana maan infrastruktuuria on pistetty uusiksi, on pidetty rehellisiksi tuomittuja vaaleja, on perustettu totuuskomissio, jonka suositukset on jätetty toimeenpanematta, on toivuttu ja oltu toipumatta. Kehityshaasteita maassa kuitenkin edistysaskeleista huolimatta riittää; esimerkiksi pari vuotta sitten Liberia oli neljänneksi viimeisenä inhimillisen kehityksen listassa mukana olleista maista.

Oma intressini Liberiaan liittyy juuri näihin sodanjälkeisiin vuosiin. Yritän tämän ja ensi keväänä tapahtuvan uuden reissun aikana kerätä materiaalia väikkäriini, jossa tarkastelen entisten tyttösotilaiden sodanjälkeistä todellisuutta. Tyttösotilaita oli Liberian surullisenkuuluisaksi tulleista lapsisotilaista eri arvioiden mukaan 10-30 prosenttia. Maan poikasotilaita on tutkittu hengästykseen saakka, mutta tytöistä tiedetään vähän. Ja erityisesti siitä, mitä heille tapahtui sotien jälkeen. Tarkoituksenani on kerätä monipuolinen materiaali entisiltä tyttösotilailta itseltään. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, tulen käyttämään itsevalokuvausta (kiitos kameroiden lahjoittajat!), valokuvahaastatteluita, workshopeja, ryhmä- ja yksittäisiä haastatteluita ja ihan vaan hengailua, jota antropologisissa piireissä tupataan kai kutsua osallistuvaksi havainnoinniksi.  

Ensimmäisten päivieni aikana olen ensinnäkin etsiytynyt uuteen kotiini (kiitos Ilmari!), liberialaisten voimanaisten täyttämään, kaikin tavoin mainioon kotiin. Kotia ei ympäröi lasimurskeella päällystetty aita, eikä sitä ei partioi vartijat, mutta ikkunoissa on paikalliseen tapaan kalterit ja ovi on vahvaa metallia. Taidan olla tällä alueella ainoa valkoinen ja herätänkin jatkuvaa hämmennystä ohikulkijoissa ja naapureissa. Viimeksi tänään aiheutin tahatonta säpinää, kun eräs talomme voimanaisista pakotti minut paikallisen valokuvaajan maskeerattavaksi teemana afrikkalainen kuningatar – lehmänhäntineen, meikkeineen, kalebasseineen ja kaikkineen – ja tuuppasi minut pihalle, koska ”siellä on parempi valo”. Voi apua. No, muutkin voimanaiset saivat osakseen vastaavan käsittelyn ja huomenna uuden perheemme potretti pitäisi olla valmis. Postaan tämän vasta silloin, joten tuloksen näette kaiketi ohesta :-).

Kotiutumisen lisäksi olen sopinut lukuisia tapaamisia erilaisten tahojen kanssa, jotka todennäköisesti voivat linkittää minut entisiin tyttösotilaisiin. Olen saanut lainaksi – ilmaiseksi – täälläpäin todella harvinaisen nettitikun; olen palkannut tutkimusavustajan ja suunnitellut hänen ja erään kontaktin kanssa toivottavasti lähiviikkoina toteutuvaa ”girl soldiers’ post-war realities” -teemaista workshopia vajaan tunnin matkan päähän Monroviasta, Kakatan kaupunkiin. Olen sopinut osallistuvani talouden ruokakustannuksiin samalla summalla kuin muutkin ja sen takia päässyt nauttimaan joka päivä upeista liberialaisista ruuista. Joskus olen tainnut itsekin yrittää osallistua kokkaukseen. Olen ostanut ja ripustanut hyttysverkon, opetellut paikallisiin joukkoliikennevälineisiin tarvittavaa käsimerkkisarjaa, yrittänyt oppia sekä ymmärtämään että vähän puhumaan Liberian englantia. Paikallinen englanti on usein todella, todella hankalasti ymmärrettävää ja vaatii aikaa päästä siihen sisälle. Lisäksi olen etsinyt Kpelle-nimisen kielen taitajan, jotta voisin jo nyt aloittaa kieliopinnot ensi kevään ”puskareissua” varten.

Kaikki on siis erittäin hyvin ja tuntuu, totta puhuen, että taas kerran tuurini on jotenkin ylitsepursuavaa. Hienoa näin, mutta samalla vähän pelottavaa. Hyvä säkä kun ei kait yleensä kestä ikuisesti. 

No mutta, katsellaan, päivä ja yö kerrallaan.

Leena

Ps. Iltojeni ilona ovat mm. olleet talon jonkinlaiset palveluspojat, toinen kuulemma 12, toinen ehkä 15. En usko kyllä ainakaan 12-vuotiaan ikää, sillä hän on todella pieni. He ovat talon omistajan, erään voimanaisista sukulaisia ja täällä kait avittamassa kesälomallaan mitä vikkelimmin, tehokkaimmin ja kilteimmin. On kyllä outoa ja ristiriitaista monella tapaa heidän läsnäolonsa. No, joka tapauksessa, olen näyttänyt heille netistä kuvia Suomesta ja maapallosta, Turusta ja avannoista ja muusta tärkeästä. Vastaanotto on poikkeuksetta haltioitunut. Tänään nettitikku kuitenkin reistaili, joten treenasimme wordin käyttöä. Pienempi kirjoitti: ”william henry  mulbah  loves  his  mother  is  mamie.” Eihän tällaiseen skidiin voi olla ihastumatta, eihän?

Afrikkalaisia prinsessoja?

Tutkija ja sen maailman paras tutkimusavustaja