11. – 17.4. Tarinoita taksimatkoilta

Taksikuskit ovat ihmeellisiä olentoja. Ei niinkään sen takia, että he vievät asiakkaan perille, mutta erityisesti siksi, että heiltä kuulee mielenkiintoisimmat analyysit ja juorut yhteiskunnan tilasta. Tämä lienee globaali ilmiö. Käytän täällä päivittäin kimppatakseja – henkilöautoja, joihin mahdutetaan tavallisesti 6 aikuista sekä lapset. Kyytiin voi hypätä mistä vain ja tietyillä käsimerkeillä osoitetaan ohiajavalle kuskille, mihin kaupunginosaan on suuntaamassa. Systeemi on hyvä ja kyyti halpaa; kaupungin toiselta laidalta toiselle pääsee noin 60 sentillä. 

Toisena vaihtoehtona julkisessa liikenteessä voi käyttää mopotakseja. Ne ovat kalliimpia ja vaarallisempia kuin kimppataksit, mutta bonuksena niillä pääsee nopeasti perille myös ruuhka-aikoina. Toisaalta ne ovat ainoa vaihtoehto tietyillä huonoilla teillä tai kapeilla kujilla. Kuskit ovat käsittämättömän taitavia sukkuloimaan autojen seassa, mutta totaalisia idioottejakin löytyy. Onnettomuuksia joutuu todistamaan viikoittain. Kyyti mopotaksilla kaupungin halki maksaa noin pari euroa, ja jos kyydissä on kaksi aikuista, hinta tuplaantuu. Myös muusta kuormasta maksetaan lisämaksu, samoin kuin kimppatakseissakin. Turvallisuuteni parantamiseksi olen keksinyt mielestäni nerokkaan systeemin; tingin ensin hinnan ja sanon sitten maksavani noin 10 sentin bonuksen, jos kuski ajaa varovaisesti ja kuuntelee ohjeitani. Tämä yleensä toimii.

Yksityistaksin saa käyttöönsä 5 dollarin tuntihintaan. Käytän tätä vaihtoehtoa pimeän jälkeen, kun haluan päästä ovelta ovelle turvallisuuden takia. Ja näillä matkoilla kuulee usein mielenkiintoisia juttuja. Viime viikolla kuskini, noin 50-vuotias kouluja käymätön perheenisä, ilmoitti ylpeänä saaneensa laitettua taksiuransa seurauksena lapsensa yliopistoon. Osan menestyksestä selittää kultakauppa, jota hän tekee kuulemma erityisesti YK-työntekijöiden kanssa. Gramma kultaa irtoaisi kuulemma 75 USD hintaan, joten bisnesvainua hänellä ainakin on. Tällä hetkellä kun markkinoilla saa noin puolet tuosta hinnasta. Timanttejakin kuulemma löytyy. Erityisesti sotien aikana kuski oli mukana tässä veritimanttibisneksenäkin tunnetussa kaupanteossa. Kahden karaatin ja niin sanotun 75 pisteen raakatimantin voisi kuulemma saada 3 000 USD:lla. Tässä bisnes menee sitten pieleen ja pahasti - vastaavasta kun joutuu markkinoilla maksamaan jopa 50 000 USD. No, jätin timantti- ja kultabisneksen Liberiassa nyt kuitenkin sikseen. Kullankaivuu Lemmenjoella riittää minulle.

Liberialaiset ovat aktiivisia poliittisia keskustelijoita. Köyhimmätkin ihmiset tuntevat yllättävän paljon vallankammareiden juoruja ja jopa Länsi-Afrikan poliittisia kuvioita laajemmin. Tavallisten liberialaisten taksijuorujen perusteella seuraava presidentti on ehdottomasti entinen huippujalkapalloilija Geroge Weah, joka on muun muassa valittu aikanaan Euroopan, Afrikan ja maailman parhaaksi pelaajaksi. Jo vuonna 2005 toiselle kierrokselle presidentinvaaleissa päässyttä Weahia on kuitenkin arvosteltu liian alhaisesta koulutuksesta (lukio) presidentin tehtävän hoitoon. Selvää joka tapauksessa on, että kansa on lopen kyllästynyt korruptoituneena ja nepotistisena pidettyyn Ellen Johnson Sirleafiin ja hänen hallintoonsa. Seuraavat vaalit järjestetään kuitenkin vasta neljän vuoden päästä, joten kaikennäköistä ehtinee tapahtua sitä ennen. 

Jaha. Tiukka aamukahvi on näköjään saanut kellonkin tikittämään tavallista vikkelämmin. Täytyykin lopetella nyt, korkata yksi kullankeltainen mango ja lähteä liikenteeseen. Taksilla tietenkin.

Leena

Korukauppoja Broad Streetillä.

Taksien seassa puikkelehtiva "DK-clothsien", eli länsimaista lahjoitettujen/ kierrätettyjen laadukkaiden vaatteiden myyjä. Moni haastateltavani haaveilee tällaisesta bisnesurasta, mutta alkuinvestointina täytyy olla noin 175-250 USD kollilliseen vaatteita.

    Sadekausi alkaa lähestyä. Tämä tuo liikenteeseen uusia haasteita erityisesti maaseudulla, mutta myös Monroviassa. Kuva: Teemu Ropponen.

Leppoisa aamupäivä monrovialaisittain.

28.3. – 10.4. Ilosta, onnesta, naurusta

Tämä valokuvainsertti on omistettu pienille onnen hipuille entisten tyttötaistelijoiden elämässä. Hetkille, jotka antavat voimaa jaksaa moni tavoin haastavan arjen keskellä. Malleina useimmissa kuvissa toimivat tutkimusassarini Glorious ja hänen ”siskonsa”; siis niin rakkaat ja tärkeät ystävät, jotka ovat kuin siskoja Glorioukselle.

Lähdetään liikeelle kuitenkin tästä:

 

Kuva on erään ex-tyttötaistelijan ottama teemalla "nykyiset elinolosuhteeni". Nainen kertoi,että slummialueilla asuvat entiset taistelijat - sekä miehet että naiset - kerääntyvät lähes joka ilta turruttamaan päänsä ja traumansa erilaisilla huumekoktaileilla. Muitakin vaihtoehtoja on. Mutta kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että muut vaihtoehdot vaativat äärimmäisen vahvaa mieltä ja tahdonvoimaa. Ja kipeästi kaivattavia reintegraatio-ohjelmia, joissa olisi kolmen komponentin kokonaisuus; koulutus johonkin työmarkkinoilla tarvittavaan ammattiin, huumevierotus ja terapia. Jos yksikin elementti näistä puuttuu, niin hyvin todennäköisesti mennään metsään. Mutta aloitetaan tästä siksi, että vaihtoehtojakin on. Jos on vahva mieli.

Tässä niistä muutama esimerkki.

Bileet! Mutta ilman huumeita. Glorious tanssahtelee tässä veljensä kanssa. Oli kerrassaan hieno ilta Kakatan kaupungissa.

 

Luppoajan käyttö hiuksiin ja ylipäätään kauneuteen ja samalla ystävyyssuhteiden hoito. Suurimpia huolia pahassa huumekoukussa olevilla entisillä tyttötaistelijoilla on usein heidän omien sanojensa mukaan "kuiva vartalo". He ovat poikkeuksetta langanlaihoja. "I can feel sad. I want to get my body back" on todella yleinen lause, kun puhumme naisten ottamista omakuvista.

Ludu-peliä pelaamassa iltapäivän kuumina tunteina, kun sisällä olo on sietämätöntä.

Tai urheilu. Naisia tosin harvoin näkee täällä treenaamassa.

 

Uudet taidot, tietokoneet, sosiaalinen media. Internetiä voi käyttää Monroviassa esimerkiksi nettikahviloissa, mutta tietoteknisissä taidoissa on vielä valtavasti parannettavaa. Isot propsit tämän saran todella tärkeästä työstä iLab-järjestölle, jonka suureksi faniksi olen tullut. Tällaista lisää!

  

Hyvä ruoka, parempi mieli. Raaka-aineet ovat tosin niin kalliita, että useat haastateltavistani kokkaavat kunnolla ainoastaan viikonloppuisin. Muina päivinä ostetaan katumyyjiltä halpaa naposteltavaa.

Toivo lasten paremmasta tulevaisuudesta ja erityisesti koulutuksesta. "I want my child to learn book!" todetaan haastatteluissa äärimmäisen usein. Kuvan on ottanut eräs entinen naistaistelija.

 

Uskonto. En ole vielä tavannut liberialaista, joka ei olisi jollain tapaa uskonnollinen. Suurin uskonto on kristinusko, mutta tähän sekoittuu todella usein eritasoinen animismi. Esimerkiksi moni ajattelee niin, että tiettyjen sairauksien hoitoon ei ole muuta keinoa kuin ns. puskatohtorin hoiva. Herätysliikkeet ovat myös yleisiä. Lisäksi maassa on noin 10% muslimivähemmistö sekä muita pieniä uskontoja.

 Toivo paremmasta Liberiasta seuraavalle sukupolvelle.

 

Mukavaa loppuviikkoa!

t. Leena

15 - 27.3. Rankaisemattomuudesta ja viidakon laeista

Viimevuotisen asuintaloni nurkilla tapahtui toissayönä aseellinen ryöstö. Kolme miestä tunkeutui aivan tavalliseen kotiin keskellä yötä, tappoi yhden ja haavoitti vakavasti kahta asukasta. Saalis jäi pieneksi, irtaimistoa ja hieman käteistä rahaa. Kaksi ryöstäjää pääsi karkuun ja kolmas jäi lähiön ”korttelipoliisien” haaviin. Mies tapettiin ja heitettiin jokeen, josta poliisi noukki hänet seuraavana päivänä. Kukaan ei tunnusta tietävänsä kuka miehen tappoi. Sen sijaan tappajia juhlitaan korttelissa sankareina.
 

Kun kuulin tarinan, taas kerran ensireaktioni oli ”eihän noin voi tehdä! Mies olisi täytynyt viedä oikeuteen!” Sitten minulle selvitettiin, että tapettu mies oli saatu kiinni jo viime marraskuussa, viety oikeuteen ja tuomittu vankilaan. Helmikuussa joku miehen verkostosta oli ilmeisesti lahjonut virkamiehet ja näin mies oli taas vapaalla jalalla ja heti ryöstöpuuhissa. Keskustelukumppaneideni mielestä on parempi, että ryöstäjiltä otetaan heti henki pois. Että se on parempi, kuin odottaa milloin omasta ovesta tulevat ryöstäjät sisään ja ottavat hengen pois. Korttelissa vallitsee siis ääritilanteissa viidakon laki – tapa tai tule tapetuksi.

Taas kerran tuntuu siltä, että poikkeuksellisissa tilanteissa joutuu kenties ymmärtämään (muttei missään nimessä hyväksymään) ratkaisuja, joita ei ikinä ymmärtäisi tavallisesti. Jos rankaisemattomuus vallitsee, oikeuslaitokseen ei luoteta ja poliisi symboloi turvallisuuden sijaan ongelmia, mitä voi tehdä? En tiedä, jos ei poiskaan voi muuttaa. Tuttavani vahvistavat oviaan uusilla rautatangoilla. 

Toinen reaktioni oli kauhistus. Totta kai ystävieni turvallisuuden puolesta, mutta myös oman turvallisuuteni takia. Jos olisin tälläkin kertaa majaillut kyseisellä köyhällä asuinalueella, olisin aivan varmasti ollut houkutteleva kohde ryöstäjille jo ihonvärinikin takia. Ja näin olisin vaarantanut sekä omani että perheen turvallisuuden. 

Kultainen kysymys kuuluu, mitä tilanteelle voi tehdä? Palkkojen nostaminen siedettävälle tasolle on varmasti ensimmäisiä askelia, mutta se ei yksinään riitä. Kuinka saada virkamiehet ymmärtämään virkansa vastuut? Kuinka kitkeä korruptio? Miten kaikkien väärinkäytösten jälkeen saada kansalaiset luottamaan yhteiskunnan toimintakoneistoon oman käden oikeuden sijaan? Huh, suuria, monimutkaisia kysymyksiä. 

Ennen näitä tapahtumia olin päättänyt, että seuraavan kirjoitukseni aiheena olisi ehdottomasti ilo. Mistä ihmiset iloitsevat kurjissa olosuhteissa, minkälaisista hipuista onni ja kauneus syntyy. Tämä pohdinta jää nyt kuitenkin tulevaisuuteen, mutta pysykää kanavilla. Itse iloitsen juuri nyt siitä, että sain äskettäin takamukseeni viimeisen malarian nujertavista piikeistä ja pian olen taas entistä ehompi itseni. Ja ennen kaikkea siitä, että pian pääsen taas lenkille. Hurraa!

Leena

8.3. - 14.3. Ruumiillisia ja henkisiä basilleja

Maanantai

Nuori yksinhuoltajaäiti P soitteli äsken kaverinsa puhelimesta, yhdestä kaupungin lukuisista slummeista. Itki ja sanoi että hänen vauvansa on nyt tosi kipeä, oli kuulemma yskinyt pahasti koko viime yön. Kysyi, voisinko auttaa viemään vauvan lääkäriin. Heti teki mieli sanoa, että tietenkin autan. Mutta sen sijaan nielaisin sanat ja yritin ajatella järkevästi. 

Ensinnäkään en missään nimessä voi alkaa yleiseksi maksumieheksi haastateltavilleni tai heidän läheisilleen. Mutta toisaalta en myöskään voi antaa vauvan kuolla äitinsä syliin. Kolmanneksi kyseessä voi olla myös huijaus, sillä tiedän että P on riippuvainen ainakin pilvestä, mutten tiedä käyttääkö hän muutakin. Ehkä P:ltä loppuivat rahat ja tätä kautta hän kenties ajattelee saavansa helppoja lisätienestejä. Ja neljänneksi, en voi nyt itse ryysätä paikalle tarkastamaan tilannetta, sillä kello on melkein kymmenen illalla ja P:n kotimaisemissa ei ole turvallista pimeän jälkeen kenellekään. Lopulta olen myös itsekin parhaillaan toipilaana, mutta siitä enemmän tuonnempana.

Lopulta päätän passittaa P:n aamulla yhteyshenkilömme T:n luokse vauvansa kanssa. Soitan vielä T:lle ja varmistan tämän olevan ok ja kysyn hänen mielipidettään asiaan. T:n mukaan täytyy ehdottomasti tarkastaa, että vauva on oikeasti kipeä ja että kyseessä ei ole huijaus. Jos vauva on kipeä, T menee mukaan lääkäriin, maksaa sen, pyytää kuitin ja minä nyt poikkeuksellisesti ja vain tämän kerran maksan käynnin T:lle takaisin. Nähtäväksi jää miten käy.

No sitten siitä omasta toipiluudestani. Perjantaina sain malariadiagnoosin, sinänsä pahansorttista falciparumia, mutta toistaiseksi oli vain pienehkö määrä loisia veressä (1+, kun 3+ on jo erittäin vakava). Olin oireillut joitakin päiviä omituisella niskakivulla, itselleni todella pitkillä yöunilla, hikoilulla, käsien tärinällä ja nivelkivuilla. Kun sitten olimme kotimatkalla julkisessa taksissa Kakatan kaupungista, tajusin yhtäkkiä, että pääni on aivan sumea. Että silmien edessä on eräänlainen kalvo ja että tuijotan vain tyhjyyteen ajattelematta mitään.  Ja malariaahan se sitten oli. Verikokeen perusteella tehtävä diagnoosi oli nopea ja hoito yksinkertainen; ruuan jälkeen nautittava kahdeksan lääkkeen koktaili. Seuraavana aamuna voin jo erittäin hyvin, tosin melko omituisissa fiiliksissä menneen yön jälkeen. Sunnuntaina koin jo olevani lähes lenkkikunnossa.

No. Tänään maanantaina olo ei enää ollutkaan kaksinen. Heräsin todella pahaan päänsärkyyn ja taas kerran sumeaan päähän. Päätin heti aamiaisen jälkeen käydä testauttamassa, että malaria ei vaan ole tullut takaisin. Ei ollut. Mutta lavantauti on kyllä positiivinen, minulle sanottiin. Lavantauti?!? Minullahan on siihen rokote?!? Ja miten olisin voinut saada sen nyt kun en edes asu slummialueilla kuten viimeksi? Lääkäri sanoi, ettei tiedä ja tyrkkäsi seitsemän päivän antibioottikuurin käteeni. Neljä tablettia aamuisin ja neljä iltaisin. Jippii.

Torstai

P soittaa myöhään illalla ja äänestä kuultaa todellinen helpotus. Vauva pääsi lääkäriin äitinsä kanssa, malaria diagnosoitiin ja lääkitys aloitettiin välittömästi. T hoiti maksun ja olen nyt velkaa hänelle 3,5 euroa. P kehuu minut maasta taivaisiin ja sanoo rukoilevansa parantumiseni puolesta. Minä tunnen oloni vaivaantuneeksi. Sovimme, että P ja hänen vauvansa tulevat perjantaina tapaamaan meitä T:n kulmille. Olen menossa joka tapauksessa valokuvahaastattelemaan kahta entistä taistelijaa ja tutkimaan yhden kameraongelmia. Kamera on varmaan mennyttä, jo kolme on mennyt tällä reissulla mäsäksi. Osa on varmaan tippunut, osa ei ehkä ole kestänyt ilmastoa. Turhauttaa kun tärkeimmät työkaluni pettävät minut.

Lääkkeet ovat kuitenkin nyt tehonneet. Jos en vielä ole täysin terve, niin ainakin terveempi. Hurraa kiinalainen lääkärini, hurraa nuutunut elimistöni joka jaksat kaikesta huolimatta iskeä lääkedouppauksen voimalla epätoivottuja vieraita köniin! Ainakin olen tästä kokemuksesta oppinut taas jotain uutta ihmisten arjesta tällä mantereella, jotain siitä, minkälaista on kun vakavat taudit ovat jatkuvasti osa kaikkien elämää. Ikävää on, että moni odottaa aivan liian pitkään lääkärille menemistä ennen kaikkea rahallisista syistä. Toiset taas luottavat jumaliensa parantavaan voimaan tai kiiruhtavat ”puskatohtorille”. Aivan liian moni kuolee, aivan liian aikaisin.

Näistä synkähköistä tunnelmista kuitenkin nyt toiselle kierrokselle aamukahvia. Pikakahvipilvestä, vedestä, vanilijamaidosta ja kourallisesta jäitä saa aikaiseksi taivaallisen herkun maanpäälliseen kuumuuteen. Mmmm. Tästä päivästä tulee aivan varmasti erinomainen.

- L

Ps. Lavantautirokotteen suojausteho on parhaimmissakin tapauksissa vain 70%. Että näin.