11. – 17.4. Tarinoita taksimatkoilta

Taksikuskit ovat ihmeellisiä olentoja. Ei niinkään sen takia, että he vievät asiakkaan perille, mutta erityisesti siksi, että heiltä kuulee mielenkiintoisimmat analyysit ja juorut yhteiskunnan tilasta. Tämä lienee globaali ilmiö. Käytän täällä päivittäin kimppatakseja – henkilöautoja, joihin mahdutetaan tavallisesti 6 aikuista sekä lapset. Kyytiin voi hypätä mistä vain ja tietyillä käsimerkeillä osoitetaan ohiajavalle kuskille, mihin kaupunginosaan on suuntaamassa. Systeemi on hyvä ja kyyti halpaa; kaupungin toiselta laidalta toiselle pääsee noin 60 sentillä. 

Toisena vaihtoehtona julkisessa liikenteessä voi käyttää mopotakseja. Ne ovat kalliimpia ja vaarallisempia kuin kimppataksit, mutta bonuksena niillä pääsee nopeasti perille myös ruuhka-aikoina. Toisaalta ne ovat ainoa vaihtoehto tietyillä huonoilla teillä tai kapeilla kujilla. Kuskit ovat käsittämättömän taitavia sukkuloimaan autojen seassa, mutta totaalisia idioottejakin löytyy. Onnettomuuksia joutuu todistamaan viikoittain. Kyyti mopotaksilla kaupungin halki maksaa noin pari euroa, ja jos kyydissä on kaksi aikuista, hinta tuplaantuu. Myös muusta kuormasta maksetaan lisämaksu, samoin kuin kimppatakseissakin. Turvallisuuteni parantamiseksi olen keksinyt mielestäni nerokkaan systeemin; tingin ensin hinnan ja sanon sitten maksavani noin 10 sentin bonuksen, jos kuski ajaa varovaisesti ja kuuntelee ohjeitani. Tämä yleensä toimii.

Yksityistaksin saa käyttöönsä 5 dollarin tuntihintaan. Käytän tätä vaihtoehtoa pimeän jälkeen, kun haluan päästä ovelta ovelle turvallisuuden takia. Ja näillä matkoilla kuulee usein mielenkiintoisia juttuja. Viime viikolla kuskini, noin 50-vuotias kouluja käymätön perheenisä, ilmoitti ylpeänä saaneensa laitettua taksiuransa seurauksena lapsensa yliopistoon. Osan menestyksestä selittää kultakauppa, jota hän tekee kuulemma erityisesti YK-työntekijöiden kanssa. Gramma kultaa irtoaisi kuulemma 75 USD hintaan, joten bisnesvainua hänellä ainakin on. Tällä hetkellä kun markkinoilla saa noin puolet tuosta hinnasta. Timanttejakin kuulemma löytyy. Erityisesti sotien aikana kuski oli mukana tässä veritimanttibisneksenäkin tunnetussa kaupanteossa. Kahden karaatin ja niin sanotun 75 pisteen raakatimantin voisi kuulemma saada 3 000 USD:lla. Tässä bisnes menee sitten pieleen ja pahasti - vastaavasta kun joutuu markkinoilla maksamaan jopa 50 000 USD. No, jätin timantti- ja kultabisneksen Liberiassa nyt kuitenkin sikseen. Kullankaivuu Lemmenjoella riittää minulle.

Liberialaiset ovat aktiivisia poliittisia keskustelijoita. Köyhimmätkin ihmiset tuntevat yllättävän paljon vallankammareiden juoruja ja jopa Länsi-Afrikan poliittisia kuvioita laajemmin. Tavallisten liberialaisten taksijuorujen perusteella seuraava presidentti on ehdottomasti entinen huippujalkapalloilija Geroge Weah, joka on muun muassa valittu aikanaan Euroopan, Afrikan ja maailman parhaaksi pelaajaksi. Jo vuonna 2005 toiselle kierrokselle presidentinvaaleissa päässyttä Weahia on kuitenkin arvosteltu liian alhaisesta koulutuksesta (lukio) presidentin tehtävän hoitoon. Selvää joka tapauksessa on, että kansa on lopen kyllästynyt korruptoituneena ja nepotistisena pidettyyn Ellen Johnson Sirleafiin ja hänen hallintoonsa. Seuraavat vaalit järjestetään kuitenkin vasta neljän vuoden päästä, joten kaikennäköistä ehtinee tapahtua sitä ennen. 

Jaha. Tiukka aamukahvi on näköjään saanut kellonkin tikittämään tavallista vikkelämmin. Täytyykin lopetella nyt, korkata yksi kullankeltainen mango ja lähteä liikenteeseen. Taksilla tietenkin.

Leena

Korukauppoja Broad Streetillä.

Taksien seassa puikkelehtiva "DK-clothsien", eli länsimaista lahjoitettujen/ kierrätettyjen laadukkaiden vaatteiden myyjä. Moni haastateltavani haaveilee tällaisesta bisnesurasta, mutta alkuinvestointina täytyy olla noin 175-250 USD kollilliseen vaatteita.

    Sadekausi alkaa lähestyä. Tämä tuo liikenteeseen uusia haasteita erityisesti maaseudulla, mutta myös Monroviassa. Kuva: Teemu Ropponen.

Leppoisa aamupäivä monrovialaisittain.