15 - 27.3. Rankaisemattomuudesta ja viidakon laeista

Viimevuotisen asuintaloni nurkilla tapahtui toissayönä aseellinen ryöstö. Kolme miestä tunkeutui aivan tavalliseen kotiin keskellä yötä, tappoi yhden ja haavoitti vakavasti kahta asukasta. Saalis jäi pieneksi, irtaimistoa ja hieman käteistä rahaa. Kaksi ryöstäjää pääsi karkuun ja kolmas jäi lähiön ”korttelipoliisien” haaviin. Mies tapettiin ja heitettiin jokeen, josta poliisi noukki hänet seuraavana päivänä. Kukaan ei tunnusta tietävänsä kuka miehen tappoi. Sen sijaan tappajia juhlitaan korttelissa sankareina.
 

Kun kuulin tarinan, taas kerran ensireaktioni oli ”eihän noin voi tehdä! Mies olisi täytynyt viedä oikeuteen!” Sitten minulle selvitettiin, että tapettu mies oli saatu kiinni jo viime marraskuussa, viety oikeuteen ja tuomittu vankilaan. Helmikuussa joku miehen verkostosta oli ilmeisesti lahjonut virkamiehet ja näin mies oli taas vapaalla jalalla ja heti ryöstöpuuhissa. Keskustelukumppaneideni mielestä on parempi, että ryöstäjiltä otetaan heti henki pois. Että se on parempi, kuin odottaa milloin omasta ovesta tulevat ryöstäjät sisään ja ottavat hengen pois. Korttelissa vallitsee siis ääritilanteissa viidakon laki – tapa tai tule tapetuksi.

Taas kerran tuntuu siltä, että poikkeuksellisissa tilanteissa joutuu kenties ymmärtämään (muttei missään nimessä hyväksymään) ratkaisuja, joita ei ikinä ymmärtäisi tavallisesti. Jos rankaisemattomuus vallitsee, oikeuslaitokseen ei luoteta ja poliisi symboloi turvallisuuden sijaan ongelmia, mitä voi tehdä? En tiedä, jos ei poiskaan voi muuttaa. Tuttavani vahvistavat oviaan uusilla rautatangoilla. 

Toinen reaktioni oli kauhistus. Totta kai ystävieni turvallisuuden puolesta, mutta myös oman turvallisuuteni takia. Jos olisin tälläkin kertaa majaillut kyseisellä köyhällä asuinalueella, olisin aivan varmasti ollut houkutteleva kohde ryöstäjille jo ihonvärinikin takia. Ja näin olisin vaarantanut sekä omani että perheen turvallisuuden. 

Kultainen kysymys kuuluu, mitä tilanteelle voi tehdä? Palkkojen nostaminen siedettävälle tasolle on varmasti ensimmäisiä askelia, mutta se ei yksinään riitä. Kuinka saada virkamiehet ymmärtämään virkansa vastuut? Kuinka kitkeä korruptio? Miten kaikkien väärinkäytösten jälkeen saada kansalaiset luottamaan yhteiskunnan toimintakoneistoon oman käden oikeuden sijaan? Huh, suuria, monimutkaisia kysymyksiä. 

Ennen näitä tapahtumia olin päättänyt, että seuraavan kirjoitukseni aiheena olisi ehdottomasti ilo. Mistä ihmiset iloitsevat kurjissa olosuhteissa, minkälaisista hipuista onni ja kauneus syntyy. Tämä pohdinta jää nyt kuitenkin tulevaisuuteen, mutta pysykää kanavilla. Itse iloitsen juuri nyt siitä, että sain äskettäin takamukseeni viimeisen malarian nujertavista piikeistä ja pian olen taas entistä ehompi itseni. Ja ennen kaikkea siitä, että pian pääsen taas lenkille. Hurraa!

Leena