15 - 27.3. Rankaisemattomuudesta ja viidakon laeista

Viimevuotisen asuintaloni nurkilla tapahtui toissayönä aseellinen ryöstö. Kolme miestä tunkeutui aivan tavalliseen kotiin keskellä yötä, tappoi yhden ja haavoitti vakavasti kahta asukasta. Saalis jäi pieneksi, irtaimistoa ja hieman käteistä rahaa. Kaksi ryöstäjää pääsi karkuun ja kolmas jäi lähiön ”korttelipoliisien” haaviin. Mies tapettiin ja heitettiin jokeen, josta poliisi noukki hänet seuraavana päivänä. Kukaan ei tunnusta tietävänsä kuka miehen tappoi. Sen sijaan tappajia juhlitaan korttelissa sankareina.
 

Kun kuulin tarinan, taas kerran ensireaktioni oli ”eihän noin voi tehdä! Mies olisi täytynyt viedä oikeuteen!” Sitten minulle selvitettiin, että tapettu mies oli saatu kiinni jo viime marraskuussa, viety oikeuteen ja tuomittu vankilaan. Helmikuussa joku miehen verkostosta oli ilmeisesti lahjonut virkamiehet ja näin mies oli taas vapaalla jalalla ja heti ryöstöpuuhissa. Keskustelukumppaneideni mielestä on parempi, että ryöstäjiltä otetaan heti henki pois. Että se on parempi, kuin odottaa milloin omasta ovesta tulevat ryöstäjät sisään ja ottavat hengen pois. Korttelissa vallitsee siis ääritilanteissa viidakon laki – tapa tai tule tapetuksi.

Taas kerran tuntuu siltä, että poikkeuksellisissa tilanteissa joutuu kenties ymmärtämään (muttei missään nimessä hyväksymään) ratkaisuja, joita ei ikinä ymmärtäisi tavallisesti. Jos rankaisemattomuus vallitsee, oikeuslaitokseen ei luoteta ja poliisi symboloi turvallisuuden sijaan ongelmia, mitä voi tehdä? En tiedä, jos ei poiskaan voi muuttaa. Tuttavani vahvistavat oviaan uusilla rautatangoilla. 

Toinen reaktioni oli kauhistus. Totta kai ystävieni turvallisuuden puolesta, mutta myös oman turvallisuuteni takia. Jos olisin tälläkin kertaa majaillut kyseisellä köyhällä asuinalueella, olisin aivan varmasti ollut houkutteleva kohde ryöstäjille jo ihonvärinikin takia. Ja näin olisin vaarantanut sekä omani että perheen turvallisuuden. 

Kultainen kysymys kuuluu, mitä tilanteelle voi tehdä? Palkkojen nostaminen siedettävälle tasolle on varmasti ensimmäisiä askelia, mutta se ei yksinään riitä. Kuinka saada virkamiehet ymmärtämään virkansa vastuut? Kuinka kitkeä korruptio? Miten kaikkien väärinkäytösten jälkeen saada kansalaiset luottamaan yhteiskunnan toimintakoneistoon oman käden oikeuden sijaan? Huh, suuria, monimutkaisia kysymyksiä. 

Ennen näitä tapahtumia olin päättänyt, että seuraavan kirjoitukseni aiheena olisi ehdottomasti ilo. Mistä ihmiset iloitsevat kurjissa olosuhteissa, minkälaisista hipuista onni ja kauneus syntyy. Tämä pohdinta jää nyt kuitenkin tulevaisuuteen, mutta pysykää kanavilla. Itse iloitsen juuri nyt siitä, että sain äskettäin takamukseeni viimeisen malarian nujertavista piikeistä ja pian olen taas entistä ehompi itseni. Ja ennen kaikkea siitä, että pian pääsen taas lenkille. Hurraa!

Leena

8.3. - 14.3. Ruumiillisia ja henkisiä basilleja

Maanantai

Nuori yksinhuoltajaäiti P soitteli äsken kaverinsa puhelimesta, yhdestä kaupungin lukuisista slummeista. Itki ja sanoi että hänen vauvansa on nyt tosi kipeä, oli kuulemma yskinyt pahasti koko viime yön. Kysyi, voisinko auttaa viemään vauvan lääkäriin. Heti teki mieli sanoa, että tietenkin autan. Mutta sen sijaan nielaisin sanat ja yritin ajatella järkevästi. 

Ensinnäkään en missään nimessä voi alkaa yleiseksi maksumieheksi haastateltavilleni tai heidän läheisilleen. Mutta toisaalta en myöskään voi antaa vauvan kuolla äitinsä syliin. Kolmanneksi kyseessä voi olla myös huijaus, sillä tiedän että P on riippuvainen ainakin pilvestä, mutten tiedä käyttääkö hän muutakin. Ehkä P:ltä loppuivat rahat ja tätä kautta hän kenties ajattelee saavansa helppoja lisätienestejä. Ja neljänneksi, en voi nyt itse ryysätä paikalle tarkastamaan tilannetta, sillä kello on melkein kymmenen illalla ja P:n kotimaisemissa ei ole turvallista pimeän jälkeen kenellekään. Lopulta olen myös itsekin parhaillaan toipilaana, mutta siitä enemmän tuonnempana.

Lopulta päätän passittaa P:n aamulla yhteyshenkilömme T:n luokse vauvansa kanssa. Soitan vielä T:lle ja varmistan tämän olevan ok ja kysyn hänen mielipidettään asiaan. T:n mukaan täytyy ehdottomasti tarkastaa, että vauva on oikeasti kipeä ja että kyseessä ei ole huijaus. Jos vauva on kipeä, T menee mukaan lääkäriin, maksaa sen, pyytää kuitin ja minä nyt poikkeuksellisesti ja vain tämän kerran maksan käynnin T:lle takaisin. Nähtäväksi jää miten käy.

No sitten siitä omasta toipiluudestani. Perjantaina sain malariadiagnoosin, sinänsä pahansorttista falciparumia, mutta toistaiseksi oli vain pienehkö määrä loisia veressä (1+, kun 3+ on jo erittäin vakava). Olin oireillut joitakin päiviä omituisella niskakivulla, itselleni todella pitkillä yöunilla, hikoilulla, käsien tärinällä ja nivelkivuilla. Kun sitten olimme kotimatkalla julkisessa taksissa Kakatan kaupungista, tajusin yhtäkkiä, että pääni on aivan sumea. Että silmien edessä on eräänlainen kalvo ja että tuijotan vain tyhjyyteen ajattelematta mitään.  Ja malariaahan se sitten oli. Verikokeen perusteella tehtävä diagnoosi oli nopea ja hoito yksinkertainen; ruuan jälkeen nautittava kahdeksan lääkkeen koktaili. Seuraavana aamuna voin jo erittäin hyvin, tosin melko omituisissa fiiliksissä menneen yön jälkeen. Sunnuntaina koin jo olevani lähes lenkkikunnossa.

No. Tänään maanantaina olo ei enää ollutkaan kaksinen. Heräsin todella pahaan päänsärkyyn ja taas kerran sumeaan päähän. Päätin heti aamiaisen jälkeen käydä testauttamassa, että malaria ei vaan ole tullut takaisin. Ei ollut. Mutta lavantauti on kyllä positiivinen, minulle sanottiin. Lavantauti?!? Minullahan on siihen rokote?!? Ja miten olisin voinut saada sen nyt kun en edes asu slummialueilla kuten viimeksi? Lääkäri sanoi, ettei tiedä ja tyrkkäsi seitsemän päivän antibioottikuurin käteeni. Neljä tablettia aamuisin ja neljä iltaisin. Jippii.

Torstai

P soittaa myöhään illalla ja äänestä kuultaa todellinen helpotus. Vauva pääsi lääkäriin äitinsä kanssa, malaria diagnosoitiin ja lääkitys aloitettiin välittömästi. T hoiti maksun ja olen nyt velkaa hänelle 3,5 euroa. P kehuu minut maasta taivaisiin ja sanoo rukoilevansa parantumiseni puolesta. Minä tunnen oloni vaivaantuneeksi. Sovimme, että P ja hänen vauvansa tulevat perjantaina tapaamaan meitä T:n kulmille. Olen menossa joka tapauksessa valokuvahaastattelemaan kahta entistä taistelijaa ja tutkimaan yhden kameraongelmia. Kamera on varmaan mennyttä, jo kolme on mennyt tällä reissulla mäsäksi. Osa on varmaan tippunut, osa ei ehkä ole kestänyt ilmastoa. Turhauttaa kun tärkeimmät työkaluni pettävät minut.

Lääkkeet ovat kuitenkin nyt tehonneet. Jos en vielä ole täysin terve, niin ainakin terveempi. Hurraa kiinalainen lääkärini, hurraa nuutunut elimistöni joka jaksat kaikesta huolimatta iskeä lääkedouppauksen voimalla epätoivottuja vieraita köniin! Ainakin olen tästä kokemuksesta oppinut taas jotain uutta ihmisten arjesta tällä mantereella, jotain siitä, minkälaista on kun vakavat taudit ovat jatkuvasti osa kaikkien elämää. Ikävää on, että moni odottaa aivan liian pitkään lääkärille menemistä ennen kaikkea rahallisista syistä. Toiset taas luottavat jumaliensa parantavaan voimaan tai kiiruhtavat ”puskatohtorille”. Aivan liian moni kuolee, aivan liian aikaisin.

Näistä synkähköistä tunnelmista kuitenkin nyt toiselle kierrokselle aamukahvia. Pikakahvipilvestä, vedestä, vanilijamaidosta ja kourallisesta jäitä saa aikaiseksi taivaallisen herkun maanpäälliseen kuumuuteen. Mmmm. Tästä päivästä tulee aivan varmasti erinomainen.

- L

Ps. Lavantautirokotteen suojausteho on parhaimmissakin tapauksissa vain 70%. Että näin.

26.2. - 7.3. Paluu Monroviaan

Moottoripyörä pysähtyy meren rantaan, on hieman ennen puolta päivää ja aurinko paahtaa kuumimmillaan. Maksan kuskille 40 Liberian dollaria (n. 40 senttiä), 20 rahaa kyytiläistä kohti. Oikealla on jättiläismäinen kasa jätettä, jota pieni tyttö ja vanhempi mies penkovat. Jätekasan keskeltä töröttää kyltti ”Tämä ei ole kaatopaikka!  Roskaajia sakotetaan!” Pyörä kaahaa tiehensä ja eteemme pölähtää kasa vanhoja tuttuja, tämän slummialueen asukkaita ja entisiä tyttötaistelijoita. He ovat osanneet odottaa meitä, sillä olen sopinut tulostani ”Papin” kanssa. Naiset saavat viettää vapaa-aikaansa Papin omistuksessa olevassa peltihökkelikioskissa. Samalla Papi voi katsoa naisten perään ja mitä todennäköisimmin järjestää heille asiakkaita satunnaisiksi öiksi.

 

Minut ja Glorious johdatetaan hökkelin nurkkaan laudoista kasatulle penkille. Naiset ottavat meidät todella lämpimästi vastaan, ihmettelevät että ihan oikeasti olen tullut takaisin maahan. Tupakan ja marihuanan käryttäjät komennetaan hökkelin ulkopuolelle. Joku ostaa ohikulkevalta kaupustelijalta lääkemitallisen kotipolttoista. On kuulemma terveydelle hyväksi.

Minulle huomautetaan tyytyväisesti, että olen nykyään suuri. Soisin, että osa tästä suuruudesta ympäröisi itseni sijaan näiden naisten vartaloita, sillä he ovat ilmiselvästi laihtuneet sitten marraskuun alun. Paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikki ovat todella aliravittuja. Ostan meille paikallisia munkkeja ja limsaa.

Kuulumisia vaihdetaan. Oranssitukkaisen ja ketjussa polttavan P:n pieni bisnes on ”chakla”, hajonnut. Poliisi on takavarikoinut hänen päänsä päällä kantamansa ämpärin, josta hän on kaupitellut esimerkiksi kynsilakkaa, saippuaa, tupakkaa ja todennäköisesti marihuanaa. Tämän lisäksi poliisi on heittänyt naisen putkaan kahdeksi päiväksi ja yöksi. Miehet ja naiset ovat olleet samassa ahtaassa sellissä, tarpeet on tehty muovipusseihin, jotka on sitten ujutettu kaltereiden välistä eteenpäin. P:n silmät ovat sumua täynnä.

L:n silmistä sumu on taas hälventynyt. Viime tapaamisella L oli tämän slummin naisista kaikista aggressiivisin, puristi käsivarttani ja julisti itsensä kapinalliseksi. Minua pelotti ja jouduin pakottamaan ääneni rauhalliseksi. Nyt en voi estää hymyä ja ylävitosten lyömistä, sillä L on päässyt läheisen yksityisyrityksen tuella putkimieskoulutukseen. Ja on käynyt siellä jo yli kaksi kuukautta. Läheisillä yrityksillä on intressejä saada nämä nuoret koulutukseen, sillä jokainen pikkurikollinen vähemmän on heille voitto. Mutta on tämä myös L:lle voitto; harvoin näkee samanlaista ylpeyttä silmissä kuin nyt L:n esitellessä opiskelukorttiaan. P on myös yrittänyt päästä samaan koulutukseen, mutta valittujen joukossa hänen nimeään ei mainittu. Ei, vaikka hän kävi tämän vielä kolmasti varmistamassa. Ehkä seuraavalla kerralla, hän toteaa.

Jätän neljälle naiselle kameran ja pyydän heitä kuvaamaan nykyistä todellisuuttaan ja haaveitaan. Lisäksi annan joillekin kännykän, jotta voin olla heihin yhteydessä. Sekä kamerat että kännykät olen kantanut Suomesta saakka, 26 kilon matkalaukullisen upeiden ihmisten antamia lahjoituksia tutkimustani varten. Korvaamattomia työkaluja, joita ilman tällainen tutkimus ei onnistuisi.

Ensimmäinen paluuni jälkeinen viikko on mennyt todella vauhdikkaasti. Olen pääasiassa tavannut entisiä kontakteja, mutta myös laajentanut West Point -slummiin (edellisen tekstin kuvassa). Lisäksi tällä kertaan tulen reissaamaan Grand Gedehin maakuntaan maan koillisosaan, teen töitä suurehkossa Zwedrun kaupungissa ja ainakin parissa kylässä. Viime syksystä poiketen en nyt itse asu slummialueilla, vaan erittäin mukavissa olosuhteissa säännöllisen sähkön, tv:n, siivoojan ja vartijoiden keskellä. Näin voin tehdä iltaisin hommia, mutta myös nollata päätä rankkojen työpäivien jälkeen. Tässä touhussa jooga ja juoksu ovat osoittaneet (taas kerran) voimansa.

Kaiken kaikkiaan on hyvä olla takaisin täällä. Näiden naisten sitkeys jaksaa yllättää minut kerta toisensa jälkeen. He ovat eläviä feeniksin lintuja, jotka yhä uudelleen kaivautuvat tuhkasta ja koettelevat repaleisia siipiään.

t. Leena

Ps. Päivittelen blogia noin kerran viikossa huhtikuun loppuun saakka, jolloin palaan Suomeen.

Uutta lenkkimaisemaa.