11.-24.9.2012 Kun mitään ei voi luvata ja silti tekisi niin paljon mieli

Tämä maanosa saa mieleni aina turhan sentimentaaliseksi. Myöhemmin kadun, mitä olen tässä lausunut 90 % kosteuden ja keskimäärin 27 celsiusasteen voimilla. Tulen siis kahden kuukauden päästä katsomaan tätä tekstiä suomalaisesta perspektiivistä käsin ja vähän häpeämään töyhtöhyyppämäisyyttäni. Olkoot se silloin. Nyt näissä trooppisissa höyryissä antaa mennä. Katua (ja deletoida) ehtii huomenna.

Taloni asukeista 2/3:lla on ollut viimeisen viikon aikana malaria. Minulla ei. Nukun hyttysverkon alla, myrkytän ihoani illan hämärtyessä ja ennen kaikkea syön malarian estolääkitystä. Syömäni lääkitys ei kuitenkaan estä tartuntaa, mutta lieventää merkittävästi oireita. Tämä kannattanee lyhyellä reissulla, mutta vuositolkulla en tällaisia lääkkeitä kyllä söisi. Antibioottia siis. Vieroitusoireina minulla on hyttysenpureman näköisiä patteja käsissä, joista naapurit ja jotkut haastateltavani ovat erityisen huolissaan. Ovat kai jonkinnäköistä aurinkoihottumaa – lääke kun tekee ihon todella herkäksi auringonvalolle.  ”Leena, minä voin hoitaa noita pahoja hyttysenpuremia milloin vain” totesi muun muassa yksi ex-naistaistelijoista viimeksi tavatessamme. Sellainen, jonka aviomiehen pää oli hakattu irtonaiseksi machetella naisen syliin, kun tämä oli viimeisillään raskaana. Kääntyi luottamuksellisesti tutkimusavustajani puoleen ja kysyi, ymmärränkö pattieni vakavuuden.

Hyttysverkkoilu on ollut äärimmäisen hyvä malarian ehkäisijä tällä mantereella aikaisemmin, mutta muutama päivä sitten kuulin uutisen että Tansaniasta oli löydetty ennen illan hämärtymistä malariaa tartuttavia hyttysiä. Tutkijat olivat huolissaan. Niin minäkin. Nimittäin missään Afrikassa reissatessani ei hyttysverkon käyttö edes koulutetuissa piireissä ole ollut kovin aktiivista. Ja tällaiset uutiset eivät rohkaise enempään käyttöön; mitä väliä, jos malariasääsket liikkuvat jo ennen hämärää? (No, todellakin tilastoja katsoessa on väliä.) 

No niin. Kolmessa viikossa olen tainnut tehdä vähän turhan paljon. Minun siis piti suunnitelmieni mukaan tulla tutustumaan maahan kahden kuukauden ajan ja ehkä luoda kontaktit pariin entiseen taistelijaan. Nyt haastatteluita on tehty yli 50 kpl neljässä eri maakunnassa, kameroita on levitetty ympäriinsä ja kontaktihenkilöitä on jopa liikaa. Eilen sain kehityksestä kolme ensimmäistä filmirullaa ja lisää tulee. Lisäksi tänään pyykkäyssessioni (hurraa! Osaan kuulemma nykyään pyykätä oikein!) keskeytti naapurin herra, joka on kuulemma organisoinut noin 30 naista Monrovian eräältä ”pahalta” alueelta haastateltaviksi aamupatonkia ja -mehua vastaan. Ilman pyyntöäni, sen perusteella että oli kuullut minun etsivän tällaista. Kysyi, onko maanantai klo 8.00 OK. Sanoin, että on juu ok. En voi ymmärtää, että tilanne on mennyt siihen että joudun valikoimaan ”oikeat tyypit” kohderyhmästäni. Tämä on ihan liikaa. Sellaista ansaitsematonta tuuria, joka laittaa nöyräksi.

Ei kaikki kuitenkaan ole sokerikuorrutteista. Tunnen itsessäni jo nyt uupumuksen merkkejä. Tällaisen työrytmin ja erityisesti -alan kohdalla jo kuukausi 24/7-työtä alkaa tuntua väsyttävältä. Kun kuuntelee uhreilta itseltään 12-vuotiaille tehdyistä kuuden-kahdeksan miehen joukkoraiskauksista ”initiaatioriittinä taistelijan vaimon rooleihin”, perheenjäsenten hylkäämisistä raiskauksista johtuvien neitsyyksien menettämisten takia, kymmenen vuoden verenvuodoista, rahattomuudesta, silmiin virtsaamisesta karkaamisen takia ja näkemisen ongelmista koulussa sen vuoksi, jatkuvasta väkivallasta, toivottomuudesta lapsien tulevaisuuden suhteen, prostituutiosta lasten koulumaksujen maksamiseen, kostoista, ruumiinosien irroittamisista. Niin kyllä se vähän väsyttää. Ehkä kuitenkin eniten siksi, etten voi luvata näille naisille mitään muuta kuin vähän ruokaa, limpparin, joskus vajaan parin euron ”matkakorvauksen” ja kenties heidän tarinoidensa kertomista nimettöminä noin neljän vuoden päästä pikkuiselle yleisölle. Äh. En voi luvata mitään, en mitään, jo tutkimuseettisistäkin syistä. 

Ja usein kuitenkin olen (edelleenkin maailman parhaan!) tutkimusavustajani kanssa ensimmäinen perheen ulkopuolinen (tai ehkä ylipäätään ensimmäinen) näiden tapahtumien kuulija. On tietenkin ongelmallista, ettei minulla on minkäänlaista psykologista koulutusta. Ja ehkä on niin, kuten viisas äitini totesi, että ehkä koko maa kärsii valtavasta posttraumaattisesta stressireaktiosta ja kätkee sen unohduksen huntuun, koska ”meillä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa”.  Ihmiset pärjäävät päivästä päivään, toiset rehellisesti, useat kyseenalaisin keinoin ja tyhjin silmin. Monen monrovialaisen tyhjät silmät olivat muuten ensimmäinen asia, joihin kiinnitin huomioni tässä maassa. Paul Pickeringin (2010) sanoin: ”There is a point where we have to turn away. To look away, or to go mad. You do not hear people talk of our war here, do you? That is why. We want to begin again. We do not talk about colonial times.  A few politicians, perhaps, but not the people. It is better that way.” Tämä siis oli fiktiota Kongosta, mutta pätee mielestäni ihan hyvin tosielämään ja Liberiaan.

No mutta. Samalla huomauttaisin, että ei hätää. Oikeasti. Rentoudun puuhastelemalla, kuten aina. Pyykkään, lakaisen, kuuntelen kuuntelukirjaa, suoritan apurahahakemuksia tyhjällä päällä, huuhdon riisiä, istun ikuisuuden kestävällä julkisen liikenteen ”taksimatkalla”. Ja tietenkin, on tyyppejä isolla t:llä sekä Suomessa että täällä, joille voin purkaa. Se on tärkeää. Kiitos teille. Kiitos.  

Voikaa hyvin, nauttikaa syksystä ja pesänteon ihanuudesta,

t. Lepa

… ja antakaa anteeksi, jos deletoin tämän tekstin marraskuussa ja en tunnusta sitä kirjoittaneeni. It might be better that way.

Ps. Tänään tapasimme monrovialaisessa hökkelissä tekstissä mainitut noin 30 naista, joita elämä ei todellakaan ole kohdellut armollisesti. Prostituoituja oli ilmeisesti suurin osa, kuusi taisi sanoa tämän suoraan. Saatan muuttaa ensi kuuksi lähemmäksi heitä, ihan nurkan taakse, ja kävin jo tsekkaamassa tätä tarkoitusta varten yhtä huonetta tänään. Tämä siis siksi, että nämä nuoret naiset ovat selvästi tutkimukseni kannalta avaininformantteja, ja sekä heidän että minun on totuttava toisiimme luottamuksellisen ilmapiirin rakentamiseksi ja tätä kautta syvällisemmän tiedon saamiseksi. Paikka on kuitenkin turvallinen, ei paniikkia. Käyn vielä tuplavarmistamassa turvallisuustilanteen aluetta tuntevan henkilön kanssa lähipäivinä ja teen sitten päätöksen. Katsellaan.

Paikallisia julkisia kulkuneuvoja. Kerran kyydissä oli 9 aikuista, joista kaksi takakontissa, ja kaksi lasta...

Kotikulmilla on sadellut lähiaikoina; ensimmäisiä ostoksiani olivat saappaat.

Kaksi viivaa malariatestissä ei ole juhlan aihe.