Tämän blogitekstin
kirjoittaminen on ehdottomasti hankalin kaikista kirjoittamistani pätkistä.
Pitäisi summata yhteen viimeiset pari kuukautta, punnita aineistoa, pohtia maan
kehityskysymyksiä. Pitäisi ja pitäisi. Mutta kun ei irtoa, niin ei irtoa.
Päässä jyllää sen sijaan sekalaisten
ajatusten ristiaallokko. Se muistuttaa Atlantin aaltoja tässä osassa maailmaa –
aallot ovat valtavia ja jos niihin sukeltaa liian syvälle, on todellinen riski
joutua takaisinvirtauksen uhriksi. Yleisin ulkomaalaisten kuolinsyy täällä on
hukkuminen. Henkinen hukkuminen on psyykkisistä riskeistä suurimpia. Suurin
odotuksin ja kovalla palkalla maahan saapuneessa kansainvälisessä yhteisössä
kyynisyys on ennemminkin sääntö kuin poikkeus. ”Jos et tätä maata ennen ole
ollut rasisti, niin täällä tulet sellaiseksi” on vain yksi esimerkki lukuisista
”huvittavista” sutkautuksista, joita täällä tietyissä piireissä kuulee.
Kyynistyminen on taas uupumuksen merkeistä selkeimpiä – kun mieli ei enää
jaksa, sen on pakko alkaa suojella itseään ja kääntyä sisäänpäin.
Ristiriita. Se kuvaa
tuntemuksiani tällä hetkellä ehkä parhaiten. Olen ensinnäkin äärimmäisen
kiitollinen, otettu ja nöyrä siitä että lähes 140 naista ovat jakaneet kanssani
todella kipeitä ja henkilökohtaisia kokemuksiaan eri puolilla Liberiaa. Olen
kiitollinen myös siitä, että viisi eri perhettä on antanut minulle yösijan ja
jakanut jokapäiväisen elämänsä iloja ja suruja. Todella tärkeää jaksamiselleni
on myös ollut se, että onneksi olen saanut tavata myös yleissäännöstä
poikkeavia ulkomaalaisia. Sellaisia, joiden kanssa voi keskustella aamuyön
tunneille analyyttisesti, pohtivasti ja avartavasti. Sellaisia, jotka
ymmärtävät että yksinkertaisia vastauksia ei useinkaan ole olemassa. Kaikista
suurin kiitokseni menee kuitenkin tutkimusassistentilleni Glorioukselle, joka
on tehnyt täysin ympäripyöreää päivää pienellä palkalla. Ja ennen kaikkea jaksanut
kärsivällisesti avata minulle oman maansa kulttuuria ja kieltä.
Sitten on se toinen
puoli. Se puoli, joka on turhautunut, ahdistunut, surullinen, väsynytkin.
Väsynyt siihen, että Liberia on äärimmäisen kahtiajakautunut. On eliitti ja on
köyhälistö ja siinä välissä ohut kerros keskiluokkaa. Väsynyt siihen, että
näyttäydyn monelle vain resurssina parempaan elämään, rahaan, väylänä
länsimaihin. Siihen, että prostituoidut eivät uskalla mennä asiakkaidensa
luokse yöksi, koska pelkäävät sisäelimiään vietävän. Tai siihen, että
pikkuvauvoja raiskataan noitatohtorin määräyksestä. Ja siihen, että pohjalta on
lähes mahdotonta pinnistää parempaan elämään. Ehkä eniten täällä Monroviassa minua
kuitenkin vaivaa yleisesti ahdistunut ilmapiiri. Hymyjä saa kaivamalla kaivaa,
elämänilo tuntuu olevan hukassa. Pelkät pitkät sotavuodet eivät tätä yksinään
selitä, sillä tuttavieni mukaan esimerkiksi naapurimaa Sierra Leonessa
ilmapiiri on erilainen. Minulla ei ole selitystä tähän eroon ja en tiedä onko
kenelläkään. Yksinkertaistuksia en tässä(kään) suostu purematta nielemään. Liberia
ei joka tapauksessa ole missään nimessä helppo maa; tästä tuntuu moni olevan
yhtä mieltä.
Ymmärrän, että monelle
ulkomaalaiselle – ja liberialaisen eliitin jäsenelle – kaikki edellä mainittu
aiheuttaa helposti sen, että omien piirien ulkopuolelle ei haluta mennä. Se on
suojareaktio. Mutta samalla vaarana on se, että omista (ja muiden)
stereotypioista tulee totuuksia itsessään. Mutta kuinka yhteiskuntaa voidaan
kehittää, jos maan valtaosan todellisuutta ei tunneta ja ymmärretä? Jos syrjäytyneitä
ja syrjäytettyjä ei todella kuunnella
edes heille kohdistettujen kehitysprojektien suunnittelussa? Väitän, että
kehitys on todella hankalaa – ja ehkä jopa mahdotonta – jos ihmisiä ei oteta
mukaan heidän elämiinsä vaikuttavien ohjelmien suunnitteluun ja toteutukseen.
Näiden kaikkien ajatusten
keskeltä on nyt kuitenkin hyvä suunnata kotiin. Kone lähtee viiden tunnin
päästä, ja sitä ennen täytyy vielä käydä syömässä kassavanlehtikastiketta ja
riisiä. Ja kirjoittaa puhtaaksi yksi keskeneräinen haastattelunpätkä Gloriouksen
kanssa. Turussa on aika käydä läpi massiivista aineistoa ja antaa
ajatustenpätkien yhdistyä seuraavaa kenttämatkaa varten. Se tapahtunee
maaliskuun alussa.
Kiitos teille lukijoille
rohkaisevista ja kannustavista kommenteista. On ollut mukava tuntea, että
olette matkassa mukana.
Aurinkoista loppuvuotta
kaikille!
t. Leena
![]() | ||
| Aurigonlasku Ducor Palace -luksushotellin raunioilla. |
![]() |
| Näkymä West Point -kaupunginosaan Ducor -kukkulalta. |


Oikein mukava kuulla että suuntailet jo takaisin ja ilmeisesti aineiston määrästä päätellen reissun tavoitekin tuli täytettyä.
VastaaPoistaNo, itse asiassa suuntailen sittenkin aikaisintaan vasta huomenna Suomeen. Lento myöhästyi kaiketi 24h (tosin vieläkään pari päivää sitten myöhästyneitä ei ole saatu lentämään...), mutta eipä kait tässä mikään paniikki lentoyhtiön kustantamana Royal hotelin asiakkaana ole. Varsinkaan rapu- ja valkkari-illallisen jälkeen.
VastaaPoistaTavoitteet täyttyivät tosiaan kohtalaisesti, eli noin 50x yli odotusten :)
...ei kai mikään paniikki, mutta kyllä me jo odotamme sinua kotiin!!!
VastaaPoistaVäkivaltatyössä Violan väki on oppinut kuuntelemaan kokemusasiantuntijoita ennen kaikkea uusia hankkeita suunniteltaessa. Heillä on ymmärrys siitä, mitä tarvitaan ja mikä olisi oikea tapa edetä.
olet siis oivaltanut olennaisen asian; on turha pyrkiä toimimaan omien visioiden ja hyvän tahdon varassa ohittaen asianosaiset
VastaaPoistaJep äiti! Jotenkin huvittava sana tuo kokemusasiantuntija muuten. Menee samaan kategoriaan "voimauttamisen", "omistajuuden" ja "syrjäytymisen" (jota itsekin yllä olevassa tekstissä käytin) jne. kanssa. Tässä aiheesta mielenkiintoinen artikkeli:
VastaaPoistahttp://www.economist.com/node/18014068
Moikka,
VastaaPoistakokemusasiantuntija on ainakin Ensi- ja turvakotien liiitossa yleisessä käytössä, luulen sitä käytettävän nykyisin yleisemminkin. Minusta se on kuvaava sana vrt. asiantuntija = oikeasti asianosaaja/tietäjä teoreettisella tasolla ja kokemusasiantuntija=varsinainen asian tuntija ja kokija, mistä tulee todellinen ymmärrys.