23.10.-2.11. Ristiaallokkoa, lähtötunnelmia

Tämän blogitekstin kirjoittaminen on ehdottomasti hankalin kaikista kirjoittamistani pätkistä. Pitäisi summata yhteen viimeiset pari kuukautta, punnita aineistoa, pohtia maan kehityskysymyksiä. Pitäisi ja pitäisi. Mutta kun ei irtoa, niin ei irtoa.

Päässä jyllää sen sijaan sekalaisten ajatusten ristiaallokko. Se muistuttaa Atlantin aaltoja tässä osassa maailmaa – aallot ovat valtavia ja jos niihin sukeltaa liian syvälle, on todellinen riski joutua takaisinvirtauksen uhriksi. Yleisin ulkomaalaisten kuolinsyy täällä on hukkuminen. Henkinen hukkuminen on psyykkisistä riskeistä suurimpia. Suurin odotuksin ja kovalla palkalla maahan saapuneessa kansainvälisessä yhteisössä kyynisyys on ennemminkin sääntö kuin poikkeus. ”Jos et tätä maata ennen ole ollut rasisti, niin täällä tulet sellaiseksi” on vain yksi esimerkki lukuisista ”huvittavista” sutkautuksista, joita täällä tietyissä piireissä kuulee. Kyynistyminen on taas uupumuksen merkeistä selkeimpiä – kun mieli ei enää jaksa, sen on pakko alkaa suojella itseään ja kääntyä sisäänpäin. 

Ristiriita. Se kuvaa tuntemuksiani tällä hetkellä ehkä parhaiten. Olen ensinnäkin äärimmäisen kiitollinen, otettu ja nöyrä siitä että lähes 140 naista ovat jakaneet kanssani todella kipeitä ja henkilökohtaisia kokemuksiaan eri puolilla Liberiaa. Olen kiitollinen myös siitä, että viisi eri perhettä on antanut minulle yösijan ja jakanut jokapäiväisen elämänsä iloja ja suruja. Todella tärkeää jaksamiselleni on myös ollut se, että onneksi olen saanut tavata myös yleissäännöstä poikkeavia ulkomaalaisia. Sellaisia, joiden kanssa voi keskustella aamuyön tunneille analyyttisesti, pohtivasti ja avartavasti. Sellaisia, jotka ymmärtävät että yksinkertaisia vastauksia ei useinkaan ole olemassa. Kaikista suurin kiitokseni menee kuitenkin tutkimusassistentilleni Glorioukselle, joka on tehnyt täysin ympäripyöreää päivää pienellä palkalla. Ja ennen kaikkea jaksanut kärsivällisesti avata minulle oman maansa kulttuuria ja kieltä. 

Sitten on se toinen puoli. Se puoli, joka on turhautunut, ahdistunut, surullinen, väsynytkin. Väsynyt siihen, että Liberia on äärimmäisen kahtiajakautunut. On eliitti ja on köyhälistö ja siinä välissä ohut kerros keskiluokkaa. Väsynyt siihen, että näyttäydyn monelle vain resurssina parempaan elämään, rahaan, väylänä länsimaihin. Siihen, että prostituoidut eivät uskalla mennä asiakkaidensa luokse yöksi, koska pelkäävät sisäelimiään vietävän. Tai siihen, että pikkuvauvoja raiskataan noitatohtorin määräyksestä. Ja siihen, että pohjalta on lähes mahdotonta pinnistää parempaan elämään. Ehkä eniten täällä Monroviassa minua kuitenkin vaivaa yleisesti ahdistunut ilmapiiri. Hymyjä saa kaivamalla kaivaa, elämänilo tuntuu olevan hukassa. Pelkät pitkät sotavuodet eivät tätä yksinään selitä, sillä tuttavieni mukaan esimerkiksi naapurimaa Sierra Leonessa ilmapiiri on erilainen. Minulla ei ole selitystä tähän eroon ja en tiedä onko kenelläkään. Yksinkertaistuksia en tässä(kään) suostu purematta nielemään. Liberia ei joka tapauksessa ole missään nimessä helppo maa; tästä tuntuu moni olevan yhtä mieltä.

Ymmärrän, että monelle ulkomaalaiselle – ja liberialaisen eliitin jäsenelle – kaikki edellä mainittu aiheuttaa helposti sen, että omien piirien ulkopuolelle ei haluta mennä. Se on suojareaktio. Mutta samalla vaarana on se, että omista (ja muiden) stereotypioista tulee totuuksia itsessään. Mutta kuinka yhteiskuntaa voidaan kehittää, jos maan valtaosan todellisuutta ei tunneta ja ymmärretä? Jos syrjäytyneitä ja syrjäytettyjä ei todella kuunnella edes heille kohdistettujen kehitysprojektien suunnittelussa? Väitän, että kehitys on todella hankalaa – ja ehkä jopa mahdotonta – jos ihmisiä ei oteta mukaan heidän elämiinsä vaikuttavien ohjelmien suunnitteluun ja toteutukseen. 

Näiden kaikkien ajatusten keskeltä on nyt kuitenkin hyvä suunnata kotiin. Kone lähtee viiden tunnin päästä, ja sitä ennen täytyy vielä käydä syömässä kassavanlehtikastiketta ja riisiä. Ja kirjoittaa puhtaaksi yksi keskeneräinen haastattelunpätkä Gloriouksen kanssa. Turussa on aika käydä läpi massiivista aineistoa ja antaa ajatustenpätkien yhdistyä seuraavaa kenttämatkaa varten. Se tapahtunee maaliskuun alussa.

Kiitos teille lukijoille rohkaisevista ja kannustavista kommenteista. On ollut mukava tuntea, että olette matkassa mukana.

Aurinkoista loppuvuotta kaikille!

t. Leena

Aurigonlasku Ducor Palace -luksushotellin raunioilla.

 

 

Näkymä West Point -kaupunginosaan Ducor -kukkulalta.