7.-22.10.2012 Salaseurojen saloista

Moottoripyöräkuski ehtii ajaa kolme varttia viidakkoon johtavaa tietä ennen kuin paljastaa, miksi oli niin vaikea saada kuskia tälle noin tunnin matkalle. ”Bush Devil” kun parhaillaan kaappaa poikalapsia viidakon siimeksessä tapahtuvaan mieheyskoulutukseen. Tähän, miehille tarkoitetun Poro-salaseuran initiaatiokoulutukseen pääsee halutessaan tietyllä rahasummalla ja muilla hyödykkeillä (esimerkiksi kolapähkinöitä, riisiä jne…), mutta kaappausvaihtoehto tarjoaa köyhille mahdollisuuden saada lapsensa mukaan oppiin. Toisaalta, kaappauksen uhriksi voi myös joutua viaton ohikulkija – kuten ilmeisesti mopokuski tai tämän kyydittävä. 

Kun pojille on Poro-seuransa, niin tyttöjen vastaava kantaa nimeä Sande. Muitakin pienempiä salaseuroja on olemassa, mutta nämä kaksi ovat ehdottomasti suurimmat ja niitä käytetään usein eräänlaisina sateenvarjotermeinä. Sodat rikkoivat salaseurojen kuvioita, mutta pienessä mittakaavassa toimintaa on ollut käsittääkseni läpi sotaisten vuosien. 

Tyttöjen Sande-society päätettiin maaliskuussa lakkauttaa toistaiseksi. Tätä päätöstä ennen oli julkaistu hyvin kriittinen lehtijuttu erityisesti salaseuran harjoittamaa ympärileikkausta koskien. Tämä siis pääsääntöisesti tehdään sekä tytöille että pojille, ja joidenkin arvioiden mukaan maan naisista noin 2/3 on leikelty. Jotkut vuotavat prosessissa kuoliaiksi; joutuvat Bush Devilin uhreiksi. Molemmat seurat pyrkivät toimimaan äärimmäisen salaisuuden verhon takana ja jäsenillä ei ole lupa puhua opeistaan huhun mukaan kuolemantuomion uhalla. Tiedossa kuitenkin on, että kouluissa opetetaan ”mieheyteen” ja ”naiseuteen” monilla eri tasoilla, mutta perinteisesti samalla toisiaan täydentäen; miesten roolit ovat nämä ja naisten nämä – ja kaikkien tulee kunnioittaa vastakkaisen sukupuolen työtä. Eräänlaista ying ja yang -ajattelua siis.  

Lakkautuspäätöksen yhteydessä Sande-salaseura (ainakin paperilla) luovutti omia maaplänttejään Poro-seuran käyttöön. Siis naisten eräänlainen valtakeskittymä antoi tiluksensa miesten valtakeskittymälle. Hmm. Tyttöjen ympärileikkaus on äärimmäisen tuomittava ja monella tapaa kammottava asia, mutta silti epäilen että tässä voidaan helposti mennä ojasta allikkoon. Ehkä liikkeelle olisi voitu lähteä siitä, että luovuttaisiin ympärileikkauksesta ja muu toiminta saisi jatkua? Ja miksei kukaan puhu poikien ympärileikkauksen vaaroista ja haitoista? Miksi toisen sukupuolen kroppaan kajoamisen katsotaan olevan ihan luonnollista ja hyväksyttävää? Ylipäätään olen taipuvainen ajattelemaan, että kaikista vaikeinta on muuttaa ihmisten ajatusmaailmoja. Silloin, kun tällaiset muutokset ovat esimerkiksi ihmisoikeuksien takia tarpeellisia, muutostyössä ei ainakaan onnistuta, jos kertaheitolla todetaan että vuosisataiset traditionne ovat väärin ja piste. Lopettakaa ne nyt heti. Ennemminkin tällaisella saadaan aikaan vain lisää uhmaa ja itse asiassa päädytään sulkemaan ihmisten mielet niiden avaamisen sijaan.

Ylipäätään puskakouluja on ihan liian helppo pitää pelkästään sukupuoliroolien ylläpitäjien käsikassaroina ja eräänlaisen ”primitiivisen” tiedon tyyssijoina länsimaalaisesta perspektiivistämme. Täytyisi myös yrittää samalla nähdä laajempi kuva; salaseurojen keskinäisen kunnioituksen takia naisilla on itse asiassa ollut merkittävää painoarvoa tietyissä yhteisöjen päätöksissä traditionaalisessa liberialaisessa yhteiskunnassa. En siis sano, että miehet ja naiset ovat olleet / ovat nyt tasa-arvoisia, mutta kuitenkin jonkinlaista kunnioitusta oli olemassa. Mitä tapahtuu nyt, kun miesten herrakerho saa muitta mutkitta jatkaa toimintaansa ja naisten vastaava laitetaan säppiin? Ainakin se lienee varma, että Sande-ryhmästä tulee alun julkisen vastarinnan jälkeen yhä salamyhkäisempi – vuosisatoja vanha toiminta ei todellakaan tule loppumaan sormia näpsäyttämällä.

Yleinen käsitys Liberiassa on, ettei yksikään poliitikko voi päästä merkittäviin valtakammareihin ilman salaseuran /salaseurojen jäsenyyttä. Nämä ovat yksinkertaisesti liian voimakkaita. Esimerkiksi presidentti Ellen on ollut todella hiljaa salaseuroihin liittyvistä seikoista; hänelläkin lienee Sande-seuran jäsenyys jonkinlaisen pikainitiaation kautta.

On myös jännittävää, kuinka kristinusko on sotkenut tätä pakkaa. Eräs hyvin fiksu tuttavani esimerkiksi totesi: ”Ennen uskoin kyllä JuJu:un [noituuteen] ja näin esimerkiksi sodan aikana luotien kimpoavan pois taistelijasta noin vain JuJu:n takia. Mutta nyt, kun olen kristitty, en enää voi uskoa JuJu:un.” No, minä tietenkin siihen sitten yritin, että sinun pitää valita – usko tai älä usko noituuteen. Että ei voi sanoa että silloin uskoin ja silloin tapahtui näin, mutta enää en usko (mutta silti menneisyyden tapahtumat uskon). Hän sanoi luottamuksellisesti, että ei se vain ole niin yksinkertaista. Niin. Ei kyllä varmasti olekaan. Luonnonuskot ja kirjauskot sekoittuvat ja täydentävät toisiaan täällä. 

Kirjauskonnoilla tuntuu haastatteluideni kontekstissa olevan myös mielenkiintoinen sukupuoliroolivaikutus. Kun haastateltavat lähes poikkeuksetta sanovat, että ”mitä tahansa mies voi tehdä, niin nainen voi tehdä myös” ja että he tavoittelevat itsenäisyyttä niin mielensä kuin palkkansakin puolesta, niin tällä asenteella on kuitenkin rajansa. Kun kysyn huushollauksen marssijärjestyksestä, vastaus onkin ”mies on, tietenkin, perheen pää!”…. ”Miksi?”…  ”Koska Raamattu sanoo niin.” Niin. Rajoja on siis rikottu, mutta uusia rajoja tulee samalla vastaan.

Taikauskosta vielä yksi miete. Olen toistuvasti ihmetellyt, miksi perheidenkin sisällä minua käsketään kokoajan ja jatkuvasti lukitsemaan huoneeni ovi päivin ja öin. Perheen kesken! Kun kysyn tästä, ensimmäinen vastaus on että voi tulla varkaushoukutuksia. Muitakin houkutuksia perheissä tietysti voi olla. Mutta jotkut ovat pitkän kaivelemisen jälkeen todenneet, että kyllä, perheenjäsen voi totta tosiaan harjoittaa JuJu:a toista perheenjäsentä vastaan jos tämä esimerkiksi menestyy liian hyvin. Ja tällaisia argumentteja olen saanut kristityissä perheissä, jotka sanoutuvat irti – noin periaatteessa – JuJu:n voimista. Hämmentävää. Hyvin hämmentävää.

Mutta nyt nukkumaan. Sirkkakuoro kutsuu jo, joku soittaa iänikuista Azonto-biisiä nurkan takana ja minua väsyttää aivan äärimmäisen paljon neljän tunnin automatkojen ja parin tunnin motskarilla huristamisen jälkeen. Näistä matkoista yli kolme tuntia olin vielä likomärkänä, brrrr. Täytyy kuitenkin varmaan vielä tuplatarkastaa, että ulko-ovi on lukossa ennen nukkumaanmenoa...

Salaperäistä viikkoa!

Leena

Sande-salaseuran omistuksessa oleva talo. Muilta kuin jäseniltä on sisäänpääsy tiukasti kielletty.

25.9. - 8.10.2012 Kysynnän ja tarjonnan laeista

Ruosteisista aaltopelleistä kyhätyn rakennelman uumenissa Lulu-lautapelin ympärille on kerääntynyt joukko hökkelin asukkaita ja muutama vierailija. Monella on arpia vartalossa ja naamassa, hampaat tupakan syleilystä kellastuneet. Ilmassa tuoksuu tupakan lisäksi marihuana, joku ryystää muovikulhosta vettä, toinen toisesta kulhosta palmuviiniä. Kello käy iltapäiväkahta.

Sisääntuloaukon vastakkaisella seinällä on käytävä makuutiloihin. Valtaosa hökkelin asukkaista on prostituoituja ja makuukammarit toimivat tässä taloudessa niin lepo- kuin työskentelytiloinakin. Odotan ovensuussa kahta haastateltavaani; kaksosia, jotka elämä ja ennen kaikkea sota ovat heittäneet tämän kyhäelmän asukkaiksi lapsineen. Tarkoituksenani on antaa heille yhteinen kamera, jolla he voivat kuvata omaa elämäänsä sellaisena kuin se juuri nyt on, mutta myös sellaisena kuin se voisi unelmissa olla.

Saan odottaa Sandya ja Dustya (nimet muutettu) tovin jos toisenkin. Katse kiinnittyy odotellessa makuukäytävään johtavan seinän julisteisiin, joista toinen muistuttaa ”Police is your friend” ja toinen kertoo suojaamattoman seksin vaaroista. Ironiaako? Tuskin. Dusty huikkaa käytävän päästä tervehdyksen ja komentaa käytävällä leikkivää pientä poikaa. Viikko sitten hän on tilittänyt nauhalle kyynelpilven takaa sitä, kuinka hänen on pakko myydä kroppaansa lastensa koulumaksujen maksamiseen. Peruskoulun piti Liberiassa olla ilmaista uudistusten jälkeen, mutta ei se sitä ole; vähintään on koulupuvut ja vihkot, mutta normaalisti myös rekisteröintimaksut ja vuosittain nousevat lukukausimaksut. Käytävällä, pojan leikkien vieressä lämpenee kivihiilten päällä päivän ruoka. Sitä hämmentää silloin tällöin noin kymmenenvuotias tyttö, jonka keskittyminen on niin täysin läksyjensä luvussa, ettei hän ole vieläkään huomannut minun tulleen vierailulle.

Onko itsensä myyminen todellinen valinta? Monen liberialaisen mielestä on; nämä naiset ovat halveksittavia ja likaisia. Naisten lisäksi nykyään myös nuoret miehet myyvät itseään ”isoille naisille”, joilla rahaa ja valtaa riittää. Asiakkaiden määrästä riippuen yhdestä yöstä voi ansaita tietojeni mukaan 2 – 10 USD. Ala- ja ylärajaa lienee tosin vaikea määritellä, ”laatu” ja asiakaskunta kun vaihtelevat. Kansainvälisten järjestöjen ja firmojen sekä rauhanturvaoperaation työntekijöiden lompakoista irtoaa varmastikin muutama seteli enemmän kuin paikalliselta ostajalta.

Prostituution määrittely on tietenkin hankalaa. Erityisesti valtiossa, jossa valtaosa kamppailee päivittäisen toimeentulonsa kanssa. Monella tuttavallani on ”sponsori” Yhdysvalloissa – poika- tai tyttöystävä, jolla on usein oma perhe valtameren tuolla puolen. Liberian päässä ovat taas omat parisuhdekuvionsa, mutta USA:n päässä ei näistä kuvioista yleensä tiedetä. Toisaalta Liberiassa oleva partneri tuntuu usein tietävän sponsorin olemassaolosta ja vetäytyy varjoihin tämän saapuessa maahan. Lisäksi moni on todennut minulle, että ei ole mitenkään tavatonta hyljätä olemassa oleva perhe varakkaamman puolisokandidaatin ilmestyessä kuvioihin. Onko tällainen sitten prostituutiota? En tiedä.

________

Siirrytään kuitenkin nyt prostituutiosta toiseen aiheeseen, juoruihin. Kaikkialla Monrovian ulkopuolella olemme jossain vaiheessa törmänneet samaan ongelmaan. Huhu lähtee liikkeelle salamana, että olemme YK:sta ja keräämässä tietoa Kansainväliselle rikostuomioistuimelle (sinänsä mielenkiintoinen assosiaatio, mutta ei tästä nyt sen enempää). Huhusta seuraa pelko ja meidän kannaltamme se, että aikaisemmin todella innostuneisiin yhteyshenkilöihin ei enää saakaan yhteyttä. Tai paikalle ilmestyy parinkymmenen sijaan kolme naista. Tai majoitusoptiota ei enää olekaan. Gantan kaupungissa tämä tarkoitti esimerkiksi sitä, että jouduimme kaksi kertaa pomppimaan kolmisen tuntia todella huonolla tiellä Guinean rajalle ja takaisin edelliseen kohteeseemme vain todetaksemme, että kaikista tärkeimpiä haastateltavia ei olekaan saatavilla. Se turhauttaa, mutta painostus- tai houkutuskeinoja meillä ei ole. Ainoana aseenamme on puhe, ja onneksi useimmiten keskustelu ja lisäselvittely auttavat. 

Palasimme maakuntamatkalta eilen ja siirryin nyt viikoksi asumaan luksusolosuhteisiin erään YK-työntekijän asuntoon. Hän on lomalla perheensä luona Euroopassa ja tarjosi kämppää ilmaiseksi käyttööni. On kyllä luksusta; hella, jääkaappi, suihku, sähköä ja ennen kaikkea nopea netti. Tähänhän voisi tottua :). 

Tänään olen ottanut lunkisti, koukannut supermarkettiin ja kokannut herkkuja. Ihanaa eskapismia. Huomenna oli tarkoitus aloittaa tiukka työsessio tutkimusavustajani kanssa – haastattelumateriaalin puhtaaksikirjoittaminen täällä rauhaisissa olosuhteissa – mutta Glorious on nyt todennäköisesti malariassa. Huono juttu. Toivotaan hänelle pikaista paranemista!

Mutta nyt lisää eskapismia. Ranskalainen tuttava latasi koneeni kapasiteetin täyteen ranskalaista komediaa ja nyt taitaa olla yhden näytöksen aika. Kun jääkaapissa on camembertiakin. Ja valkkaria, oi!

Leena

Ps. Omien räpellyksieni rinnalla upeita kuvia tästä maasta ja erityisesti Monroviasta näkee täältä: Daily life in Liberia . Ensimmäisesä kuvassa on mallikappale tekstin alussa mainitusta aaltopeltihökkelistä.

Jalkapalloilijoita Kakatassa.

Huoneessani olevan vaatekaapin antia.

Tienvarsikojuja sisämaassa.

Kokkausta ja pikkuinen putiikki Kakatassa.

11.-24.9.2012 Kun mitään ei voi luvata ja silti tekisi niin paljon mieli

Tämä maanosa saa mieleni aina turhan sentimentaaliseksi. Myöhemmin kadun, mitä olen tässä lausunut 90 % kosteuden ja keskimäärin 27 celsiusasteen voimilla. Tulen siis kahden kuukauden päästä katsomaan tätä tekstiä suomalaisesta perspektiivistä käsin ja vähän häpeämään töyhtöhyyppämäisyyttäni. Olkoot se silloin. Nyt näissä trooppisissa höyryissä antaa mennä. Katua (ja deletoida) ehtii huomenna.

Taloni asukeista 2/3:lla on ollut viimeisen viikon aikana malaria. Minulla ei. Nukun hyttysverkon alla, myrkytän ihoani illan hämärtyessä ja ennen kaikkea syön malarian estolääkitystä. Syömäni lääkitys ei kuitenkaan estä tartuntaa, mutta lieventää merkittävästi oireita. Tämä kannattanee lyhyellä reissulla, mutta vuositolkulla en tällaisia lääkkeitä kyllä söisi. Antibioottia siis. Vieroitusoireina minulla on hyttysenpureman näköisiä patteja käsissä, joista naapurit ja jotkut haastateltavani ovat erityisen huolissaan. Ovat kai jonkinnäköistä aurinkoihottumaa – lääke kun tekee ihon todella herkäksi auringonvalolle.  ”Leena, minä voin hoitaa noita pahoja hyttysenpuremia milloin vain” totesi muun muassa yksi ex-naistaistelijoista viimeksi tavatessamme. Sellainen, jonka aviomiehen pää oli hakattu irtonaiseksi machetella naisen syliin, kun tämä oli viimeisillään raskaana. Kääntyi luottamuksellisesti tutkimusavustajani puoleen ja kysyi, ymmärränkö pattieni vakavuuden.

Hyttysverkkoilu on ollut äärimmäisen hyvä malarian ehkäisijä tällä mantereella aikaisemmin, mutta muutama päivä sitten kuulin uutisen että Tansaniasta oli löydetty ennen illan hämärtymistä malariaa tartuttavia hyttysiä. Tutkijat olivat huolissaan. Niin minäkin. Nimittäin missään Afrikassa reissatessani ei hyttysverkon käyttö edes koulutetuissa piireissä ole ollut kovin aktiivista. Ja tällaiset uutiset eivät rohkaise enempään käyttöön; mitä väliä, jos malariasääsket liikkuvat jo ennen hämärää? (No, todellakin tilastoja katsoessa on väliä.) 

No niin. Kolmessa viikossa olen tainnut tehdä vähän turhan paljon. Minun siis piti suunnitelmieni mukaan tulla tutustumaan maahan kahden kuukauden ajan ja ehkä luoda kontaktit pariin entiseen taistelijaan. Nyt haastatteluita on tehty yli 50 kpl neljässä eri maakunnassa, kameroita on levitetty ympäriinsä ja kontaktihenkilöitä on jopa liikaa. Eilen sain kehityksestä kolme ensimmäistä filmirullaa ja lisää tulee. Lisäksi tänään pyykkäyssessioni (hurraa! Osaan kuulemma nykyään pyykätä oikein!) keskeytti naapurin herra, joka on kuulemma organisoinut noin 30 naista Monrovian eräältä ”pahalta” alueelta haastateltaviksi aamupatonkia ja -mehua vastaan. Ilman pyyntöäni, sen perusteella että oli kuullut minun etsivän tällaista. Kysyi, onko maanantai klo 8.00 OK. Sanoin, että on juu ok. En voi ymmärtää, että tilanne on mennyt siihen että joudun valikoimaan ”oikeat tyypit” kohderyhmästäni. Tämä on ihan liikaa. Sellaista ansaitsematonta tuuria, joka laittaa nöyräksi.

Ei kaikki kuitenkaan ole sokerikuorrutteista. Tunnen itsessäni jo nyt uupumuksen merkkejä. Tällaisen työrytmin ja erityisesti -alan kohdalla jo kuukausi 24/7-työtä alkaa tuntua väsyttävältä. Kun kuuntelee uhreilta itseltään 12-vuotiaille tehdyistä kuuden-kahdeksan miehen joukkoraiskauksista ”initiaatioriittinä taistelijan vaimon rooleihin”, perheenjäsenten hylkäämisistä raiskauksista johtuvien neitsyyksien menettämisten takia, kymmenen vuoden verenvuodoista, rahattomuudesta, silmiin virtsaamisesta karkaamisen takia ja näkemisen ongelmista koulussa sen vuoksi, jatkuvasta väkivallasta, toivottomuudesta lapsien tulevaisuuden suhteen, prostituutiosta lasten koulumaksujen maksamiseen, kostoista, ruumiinosien irroittamisista. Niin kyllä se vähän väsyttää. Ehkä kuitenkin eniten siksi, etten voi luvata näille naisille mitään muuta kuin vähän ruokaa, limpparin, joskus vajaan parin euron ”matkakorvauksen” ja kenties heidän tarinoidensa kertomista nimettöminä noin neljän vuoden päästä pikkuiselle yleisölle. Äh. En voi luvata mitään, en mitään, jo tutkimuseettisistäkin syistä. 

Ja usein kuitenkin olen (edelleenkin maailman parhaan!) tutkimusavustajani kanssa ensimmäinen perheen ulkopuolinen (tai ehkä ylipäätään ensimmäinen) näiden tapahtumien kuulija. On tietenkin ongelmallista, ettei minulla on minkäänlaista psykologista koulutusta. Ja ehkä on niin, kuten viisas äitini totesi, että ehkä koko maa kärsii valtavasta posttraumaattisesta stressireaktiosta ja kätkee sen unohduksen huntuun, koska ”meillä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa”.  Ihmiset pärjäävät päivästä päivään, toiset rehellisesti, useat kyseenalaisin keinoin ja tyhjin silmin. Monen monrovialaisen tyhjät silmät olivat muuten ensimmäinen asia, joihin kiinnitin huomioni tässä maassa. Paul Pickeringin (2010) sanoin: ”There is a point where we have to turn away. To look away, or to go mad. You do not hear people talk of our war here, do you? That is why. We want to begin again. We do not talk about colonial times.  A few politicians, perhaps, but not the people. It is better that way.” Tämä siis oli fiktiota Kongosta, mutta pätee mielestäni ihan hyvin tosielämään ja Liberiaan.

No mutta. Samalla huomauttaisin, että ei hätää. Oikeasti. Rentoudun puuhastelemalla, kuten aina. Pyykkään, lakaisen, kuuntelen kuuntelukirjaa, suoritan apurahahakemuksia tyhjällä päällä, huuhdon riisiä, istun ikuisuuden kestävällä julkisen liikenteen ”taksimatkalla”. Ja tietenkin, on tyyppejä isolla t:llä sekä Suomessa että täällä, joille voin purkaa. Se on tärkeää. Kiitos teille. Kiitos.  

Voikaa hyvin, nauttikaa syksystä ja pesänteon ihanuudesta,

t. Lepa

… ja antakaa anteeksi, jos deletoin tämän tekstin marraskuussa ja en tunnusta sitä kirjoittaneeni. It might be better that way.

Ps. Tänään tapasimme monrovialaisessa hökkelissä tekstissä mainitut noin 30 naista, joita elämä ei todellakaan ole kohdellut armollisesti. Prostituoituja oli ilmeisesti suurin osa, kuusi taisi sanoa tämän suoraan. Saatan muuttaa ensi kuuksi lähemmäksi heitä, ihan nurkan taakse, ja kävin jo tsekkaamassa tätä tarkoitusta varten yhtä huonetta tänään. Tämä siis siksi, että nämä nuoret naiset ovat selvästi tutkimukseni kannalta avaininformantteja, ja sekä heidän että minun on totuttava toisiimme luottamuksellisen ilmapiirin rakentamiseksi ja tätä kautta syvällisemmän tiedon saamiseksi. Paikka on kuitenkin turvallinen, ei paniikkia. Käyn vielä tuplavarmistamassa turvallisuustilanteen aluetta tuntevan henkilön kanssa lähipäivinä ja teen sitten päätöksen. Katsellaan.

Paikallisia julkisia kulkuneuvoja. Kerran kyydissä oli 9 aikuista, joista kaksi takakontissa, ja kaksi lasta...

Kotikulmilla on sadellut lähiaikoina; ensimmäisiä ostoksiani olivat saappaat.

Kaksi viivaa malariatestissä ei ole juhlan aihe.

4.-10.9. Stereotypioita rikkomassa

Istun agregaatin jyskeessä korttelini laitamilla nettikahvilassa, jossa ei netti toimi. Tänne minut saattoivat tuttavani; ei ole turvallista kulkea pimeän jälkeen näillä kaduilla yksin. Tulin tänne, koska nettitikun käyttäminen on osoittautunut älyttömän kalliiksi (10 USD menee alta viikossa minimaalisella käytöllä) ja halusin tarkastaa toisen vaihtoehdon. No, nyt kun netti ei toimi niin istun seuralaisteni kanssa tässä meilejä kirjoitellen niin kauan kunnes koneeni akku on taas täynnä. Kotona sähkö meni poikki kuulemma pari viikkoa sitten, syytä ei kukaan tunnu tietävän, ja agregaattikin on nyt toista päivää rikki. Täällä oppii arvostamaan tasaista sähkövirtaa. 

Palasimme lauantaina Kakatan kaupungista, noin tunnin matkan päästä Monroviasta. Ryhmäkeskustelimme siellä kaksi päivää ja kaksi yötä 33 entisen tyttö- ja naistaistelijan kanssa. Oli monella tapaa rankka, mutta samalla myös antoisa kokemus. Naiset jakoivat elämäntarinansa, kertoivat siitä miten olivat joutuneet (tai päässeet) joukkoihin mukaan, punnitsivat sodankäynnin vaikutuksia maan sukupuolirooleihin, paljastivat haaveitaan.   Moni sanoi liittyneensä joukkoihin vapaaehtoisesti, kohtaamiensa epäoikeudenmukaisuuksien vuoksi tai kostomielessä. Yleensä ajatellaan vääristyneesti niin, että valtaosa naisista ja lapsista on pakotettu sotimaan. Että naiset ja lapset ovat jotenkin luonnostaan rauhanomaisia, kun miehet ovat aggressiivisia. Tällaiset yksinkertaistukset ovat todella haitallisia, koska ne esimerkiksi pitävät yllä – tai rakentavat – sukupuolistereotypioita.

Keskustelujen aikana toisinaan joku korotti kiihtymyksestä ääntään turhankin korkealle, itku tuli toisilta, jotkut puhuivat niin hiljaa että sitä tuskin kuuli. Useasti huomasin ajattelevani, että kuinka tällaisia kärsimyksiä voi kestää. Mistä voimat jatkaa. Moneen kertaan jouduimme painottamaan osallistumisen totaalista vapaaehtoisuutta ja sitä ettemme halua aiheuttaa tarpeetonta muistamisen tuskaa kenellekään. Täällä ajatellaan nimittäin yleisesti niin, että menneet kärsimykset olisi syytä jättää taakse ja keskittyä nykyhetkeen. Tämä erään sanojen mukaan, koska ”muuta mahdollisuutta meillä ei vain ole”. Jätimme kolme kameraa Kakataan; yhden komentajalle, yhden eturintaman taistelijalle, yhden ”sotilaan vaimolle”. Palaamme kaupunkiin viikon päästä hakemaan filmit ohikulkiessamme Bongin ja Nimban maakuntiin haastattelumatkalle. Kehitän kuvat lopulta Monroviassa (kallista!!) ja menemme vielä kerran näiden naisten luokse juttelemaan heidän ottamiensa kuvien pohjalta. 

Huomenna on lepopäivä. Huh. Oikeastaan ensimmäinen sen jälkeen kun saavuin maahan. Aikamoisella säpinällä hommat ovat siis lähteneet täällä rullaamaan ja se on tietty hyvä juttu.

Vielä kerrottakoon, että viime viikolla pyykätessäni sain ihmetystä osakseni, koska ilmeisesti yleisen käsityksen mukaan valkoiset ihmiset ovat äärimmäisen laiskoja tyyppejä. Eivät kokkaa itse, eivät siivoa, eivät edes pese omia vaatteitaan. Olen kuullut tämän väitteen useaan kertaan esimerkiksi toteamuksena ”you people are not strong”. Kun sanoin, että Suomessa on tyyppejä jotka ajattelevat juuri samaan tapaan afrikkalaisista ihmisistä, sain monet räkäiset naurut osakseni. Haa. Eipä pidä arvostella muiden tekemisiä, jos ei oikeasti tiedä niistä mitään. Jouduin myös elämäni ensimmäiseen pedikyyriin pakotuksen alla, kun toinen talon voimanaisista tyrkkäsi minut terassille ja käski ojentaa jalkani rapulle. Valitsi puolestani violetin värin ja laittoi ovelta ovelle kiertävän ammattilaisen hommiin. Hyvin hoiti tehtävänsä, on nyt niin violetit varpaat ettei ikinä!

Tällaista tältä leveysasteelta tänään. Täytyy nyt lopettaa; alkaa käydä agregaatin bensankäry pahasti meidän kaikkien silmiin.

Kuulumisiin,

t. Leena

Ps. jos osaisin, niin lisäisin tähän upean Kakatan naisten spontaanin lauluesityksen. Kontrasti oli äkkinäinen ja koskettava - ensin käydään läpi hyvin, hyvin henkilökohtaisia ja kipeitä kokemuksia ja sen jälkeen yhdistetään voimat (ja kädet) välivirkistykseksi menneen sijaan tässä hetkessä ja nyt. Tunteet menivät allekirjoittaneella laidasta laitaan, huh.

Hyvää ruokaa rankkojen keskustelujen välissä. 

 

Näkymä kotioveltani.

Päivän ruokatarvikkeita shoppaamassa. Tässä on neljää erilaista kasvia - huomaatko eron?