26.2. - 7.3. Paluu Monroviaan

Moottoripyörä pysähtyy meren rantaan, on hieman ennen puolta päivää ja aurinko paahtaa kuumimmillaan. Maksan kuskille 40 Liberian dollaria (n. 40 senttiä), 20 rahaa kyytiläistä kohti. Oikealla on jättiläismäinen kasa jätettä, jota pieni tyttö ja vanhempi mies penkovat. Jätekasan keskeltä töröttää kyltti ”Tämä ei ole kaatopaikka!  Roskaajia sakotetaan!” Pyörä kaahaa tiehensä ja eteemme pölähtää kasa vanhoja tuttuja, tämän slummialueen asukkaita ja entisiä tyttötaistelijoita. He ovat osanneet odottaa meitä, sillä olen sopinut tulostani ”Papin” kanssa. Naiset saavat viettää vapaa-aikaansa Papin omistuksessa olevassa peltihökkelikioskissa. Samalla Papi voi katsoa naisten perään ja mitä todennäköisimmin järjestää heille asiakkaita satunnaisiksi öiksi.

 

Minut ja Glorious johdatetaan hökkelin nurkkaan laudoista kasatulle penkille. Naiset ottavat meidät todella lämpimästi vastaan, ihmettelevät että ihan oikeasti olen tullut takaisin maahan. Tupakan ja marihuanan käryttäjät komennetaan hökkelin ulkopuolelle. Joku ostaa ohikulkevalta kaupustelijalta lääkemitallisen kotipolttoista. On kuulemma terveydelle hyväksi.

Minulle huomautetaan tyytyväisesti, että olen nykyään suuri. Soisin, että osa tästä suuruudesta ympäröisi itseni sijaan näiden naisten vartaloita, sillä he ovat ilmiselvästi laihtuneet sitten marraskuun alun. Paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikki ovat todella aliravittuja. Ostan meille paikallisia munkkeja ja limsaa.

Kuulumisia vaihdetaan. Oranssitukkaisen ja ketjussa polttavan P:n pieni bisnes on ”chakla”, hajonnut. Poliisi on takavarikoinut hänen päänsä päällä kantamansa ämpärin, josta hän on kaupitellut esimerkiksi kynsilakkaa, saippuaa, tupakkaa ja todennäköisesti marihuanaa. Tämän lisäksi poliisi on heittänyt naisen putkaan kahdeksi päiväksi ja yöksi. Miehet ja naiset ovat olleet samassa ahtaassa sellissä, tarpeet on tehty muovipusseihin, jotka on sitten ujutettu kaltereiden välistä eteenpäin. P:n silmät ovat sumua täynnä.

L:n silmistä sumu on taas hälventynyt. Viime tapaamisella L oli tämän slummin naisista kaikista aggressiivisin, puristi käsivarttani ja julisti itsensä kapinalliseksi. Minua pelotti ja jouduin pakottamaan ääneni rauhalliseksi. Nyt en voi estää hymyä ja ylävitosten lyömistä, sillä L on päässyt läheisen yksityisyrityksen tuella putkimieskoulutukseen. Ja on käynyt siellä jo yli kaksi kuukautta. Läheisillä yrityksillä on intressejä saada nämä nuoret koulutukseen, sillä jokainen pikkurikollinen vähemmän on heille voitto. Mutta on tämä myös L:lle voitto; harvoin näkee samanlaista ylpeyttä silmissä kuin nyt L:n esitellessä opiskelukorttiaan. P on myös yrittänyt päästä samaan koulutukseen, mutta valittujen joukossa hänen nimeään ei mainittu. Ei, vaikka hän kävi tämän vielä kolmasti varmistamassa. Ehkä seuraavalla kerralla, hän toteaa.

Jätän neljälle naiselle kameran ja pyydän heitä kuvaamaan nykyistä todellisuuttaan ja haaveitaan. Lisäksi annan joillekin kännykän, jotta voin olla heihin yhteydessä. Sekä kamerat että kännykät olen kantanut Suomesta saakka, 26 kilon matkalaukullisen upeiden ihmisten antamia lahjoituksia tutkimustani varten. Korvaamattomia työkaluja, joita ilman tällainen tutkimus ei onnistuisi.

Ensimmäinen paluuni jälkeinen viikko on mennyt todella vauhdikkaasti. Olen pääasiassa tavannut entisiä kontakteja, mutta myös laajentanut West Point -slummiin (edellisen tekstin kuvassa). Lisäksi tällä kertaan tulen reissaamaan Grand Gedehin maakuntaan maan koillisosaan, teen töitä suurehkossa Zwedrun kaupungissa ja ainakin parissa kylässä. Viime syksystä poiketen en nyt itse asu slummialueilla, vaan erittäin mukavissa olosuhteissa säännöllisen sähkön, tv:n, siivoojan ja vartijoiden keskellä. Näin voin tehdä iltaisin hommia, mutta myös nollata päätä rankkojen työpäivien jälkeen. Tässä touhussa jooga ja juoksu ovat osoittaneet (taas kerran) voimansa.

Kaiken kaikkiaan on hyvä olla takaisin täällä. Näiden naisten sitkeys jaksaa yllättää minut kerta toisensa jälkeen. He ovat eläviä feeniksin lintuja, jotka yhä uudelleen kaivautuvat tuhkasta ja koettelevat repaleisia siipiään.

t. Leena

Ps. Päivittelen blogia noin kerran viikossa huhtikuun loppuun saakka, jolloin palaan Suomeen.

Uutta lenkkimaisemaa.

23.10.-2.11. Ristiaallokkoa, lähtötunnelmia

Tämän blogitekstin kirjoittaminen on ehdottomasti hankalin kaikista kirjoittamistani pätkistä. Pitäisi summata yhteen viimeiset pari kuukautta, punnita aineistoa, pohtia maan kehityskysymyksiä. Pitäisi ja pitäisi. Mutta kun ei irtoa, niin ei irtoa.

Päässä jyllää sen sijaan sekalaisten ajatusten ristiaallokko. Se muistuttaa Atlantin aaltoja tässä osassa maailmaa – aallot ovat valtavia ja jos niihin sukeltaa liian syvälle, on todellinen riski joutua takaisinvirtauksen uhriksi. Yleisin ulkomaalaisten kuolinsyy täällä on hukkuminen. Henkinen hukkuminen on psyykkisistä riskeistä suurimpia. Suurin odotuksin ja kovalla palkalla maahan saapuneessa kansainvälisessä yhteisössä kyynisyys on ennemminkin sääntö kuin poikkeus. ”Jos et tätä maata ennen ole ollut rasisti, niin täällä tulet sellaiseksi” on vain yksi esimerkki lukuisista ”huvittavista” sutkautuksista, joita täällä tietyissä piireissä kuulee. Kyynistyminen on taas uupumuksen merkeistä selkeimpiä – kun mieli ei enää jaksa, sen on pakko alkaa suojella itseään ja kääntyä sisäänpäin. 

Ristiriita. Se kuvaa tuntemuksiani tällä hetkellä ehkä parhaiten. Olen ensinnäkin äärimmäisen kiitollinen, otettu ja nöyrä siitä että lähes 140 naista ovat jakaneet kanssani todella kipeitä ja henkilökohtaisia kokemuksiaan eri puolilla Liberiaa. Olen kiitollinen myös siitä, että viisi eri perhettä on antanut minulle yösijan ja jakanut jokapäiväisen elämänsä iloja ja suruja. Todella tärkeää jaksamiselleni on myös ollut se, että onneksi olen saanut tavata myös yleissäännöstä poikkeavia ulkomaalaisia. Sellaisia, joiden kanssa voi keskustella aamuyön tunneille analyyttisesti, pohtivasti ja avartavasti. Sellaisia, jotka ymmärtävät että yksinkertaisia vastauksia ei useinkaan ole olemassa. Kaikista suurin kiitokseni menee kuitenkin tutkimusassistentilleni Glorioukselle, joka on tehnyt täysin ympäripyöreää päivää pienellä palkalla. Ja ennen kaikkea jaksanut kärsivällisesti avata minulle oman maansa kulttuuria ja kieltä. 

Sitten on se toinen puoli. Se puoli, joka on turhautunut, ahdistunut, surullinen, väsynytkin. Väsynyt siihen, että Liberia on äärimmäisen kahtiajakautunut. On eliitti ja on köyhälistö ja siinä välissä ohut kerros keskiluokkaa. Väsynyt siihen, että näyttäydyn monelle vain resurssina parempaan elämään, rahaan, väylänä länsimaihin. Siihen, että prostituoidut eivät uskalla mennä asiakkaidensa luokse yöksi, koska pelkäävät sisäelimiään vietävän. Tai siihen, että pikkuvauvoja raiskataan noitatohtorin määräyksestä. Ja siihen, että pohjalta on lähes mahdotonta pinnistää parempaan elämään. Ehkä eniten täällä Monroviassa minua kuitenkin vaivaa yleisesti ahdistunut ilmapiiri. Hymyjä saa kaivamalla kaivaa, elämänilo tuntuu olevan hukassa. Pelkät pitkät sotavuodet eivät tätä yksinään selitä, sillä tuttavieni mukaan esimerkiksi naapurimaa Sierra Leonessa ilmapiiri on erilainen. Minulla ei ole selitystä tähän eroon ja en tiedä onko kenelläkään. Yksinkertaistuksia en tässä(kään) suostu purematta nielemään. Liberia ei joka tapauksessa ole missään nimessä helppo maa; tästä tuntuu moni olevan yhtä mieltä.

Ymmärrän, että monelle ulkomaalaiselle – ja liberialaisen eliitin jäsenelle – kaikki edellä mainittu aiheuttaa helposti sen, että omien piirien ulkopuolelle ei haluta mennä. Se on suojareaktio. Mutta samalla vaarana on se, että omista (ja muiden) stereotypioista tulee totuuksia itsessään. Mutta kuinka yhteiskuntaa voidaan kehittää, jos maan valtaosan todellisuutta ei tunneta ja ymmärretä? Jos syrjäytyneitä ja syrjäytettyjä ei todella kuunnella edes heille kohdistettujen kehitysprojektien suunnittelussa? Väitän, että kehitys on todella hankalaa – ja ehkä jopa mahdotonta – jos ihmisiä ei oteta mukaan heidän elämiinsä vaikuttavien ohjelmien suunnitteluun ja toteutukseen. 

Näiden kaikkien ajatusten keskeltä on nyt kuitenkin hyvä suunnata kotiin. Kone lähtee viiden tunnin päästä, ja sitä ennen täytyy vielä käydä syömässä kassavanlehtikastiketta ja riisiä. Ja kirjoittaa puhtaaksi yksi keskeneräinen haastattelunpätkä Gloriouksen kanssa. Turussa on aika käydä läpi massiivista aineistoa ja antaa ajatustenpätkien yhdistyä seuraavaa kenttämatkaa varten. Se tapahtunee maaliskuun alussa.

Kiitos teille lukijoille rohkaisevista ja kannustavista kommenteista. On ollut mukava tuntea, että olette matkassa mukana.

Aurinkoista loppuvuotta kaikille!

t. Leena

Aurigonlasku Ducor Palace -luksushotellin raunioilla.

 

 

Näkymä West Point -kaupunginosaan Ducor -kukkulalta.

7.-22.10.2012 Salaseurojen saloista

Moottoripyöräkuski ehtii ajaa kolme varttia viidakkoon johtavaa tietä ennen kuin paljastaa, miksi oli niin vaikea saada kuskia tälle noin tunnin matkalle. ”Bush Devil” kun parhaillaan kaappaa poikalapsia viidakon siimeksessä tapahtuvaan mieheyskoulutukseen. Tähän, miehille tarkoitetun Poro-salaseuran initiaatiokoulutukseen pääsee halutessaan tietyllä rahasummalla ja muilla hyödykkeillä (esimerkiksi kolapähkinöitä, riisiä jne…), mutta kaappausvaihtoehto tarjoaa köyhille mahdollisuuden saada lapsensa mukaan oppiin. Toisaalta, kaappauksen uhriksi voi myös joutua viaton ohikulkija – kuten ilmeisesti mopokuski tai tämän kyydittävä. 

Kun pojille on Poro-seuransa, niin tyttöjen vastaava kantaa nimeä Sande. Muitakin pienempiä salaseuroja on olemassa, mutta nämä kaksi ovat ehdottomasti suurimmat ja niitä käytetään usein eräänlaisina sateenvarjotermeinä. Sodat rikkoivat salaseurojen kuvioita, mutta pienessä mittakaavassa toimintaa on ollut käsittääkseni läpi sotaisten vuosien. 

Tyttöjen Sande-society päätettiin maaliskuussa lakkauttaa toistaiseksi. Tätä päätöstä ennen oli julkaistu hyvin kriittinen lehtijuttu erityisesti salaseuran harjoittamaa ympärileikkausta koskien. Tämä siis pääsääntöisesti tehdään sekä tytöille että pojille, ja joidenkin arvioiden mukaan maan naisista noin 2/3 on leikelty. Jotkut vuotavat prosessissa kuoliaiksi; joutuvat Bush Devilin uhreiksi. Molemmat seurat pyrkivät toimimaan äärimmäisen salaisuuden verhon takana ja jäsenillä ei ole lupa puhua opeistaan huhun mukaan kuolemantuomion uhalla. Tiedossa kuitenkin on, että kouluissa opetetaan ”mieheyteen” ja ”naiseuteen” monilla eri tasoilla, mutta perinteisesti samalla toisiaan täydentäen; miesten roolit ovat nämä ja naisten nämä – ja kaikkien tulee kunnioittaa vastakkaisen sukupuolen työtä. Eräänlaista ying ja yang -ajattelua siis.  

Lakkautuspäätöksen yhteydessä Sande-salaseura (ainakin paperilla) luovutti omia maaplänttejään Poro-seuran käyttöön. Siis naisten eräänlainen valtakeskittymä antoi tiluksensa miesten valtakeskittymälle. Hmm. Tyttöjen ympärileikkaus on äärimmäisen tuomittava ja monella tapaa kammottava asia, mutta silti epäilen että tässä voidaan helposti mennä ojasta allikkoon. Ehkä liikkeelle olisi voitu lähteä siitä, että luovuttaisiin ympärileikkauksesta ja muu toiminta saisi jatkua? Ja miksei kukaan puhu poikien ympärileikkauksen vaaroista ja haitoista? Miksi toisen sukupuolen kroppaan kajoamisen katsotaan olevan ihan luonnollista ja hyväksyttävää? Ylipäätään olen taipuvainen ajattelemaan, että kaikista vaikeinta on muuttaa ihmisten ajatusmaailmoja. Silloin, kun tällaiset muutokset ovat esimerkiksi ihmisoikeuksien takia tarpeellisia, muutostyössä ei ainakaan onnistuta, jos kertaheitolla todetaan että vuosisataiset traditionne ovat väärin ja piste. Lopettakaa ne nyt heti. Ennemminkin tällaisella saadaan aikaan vain lisää uhmaa ja itse asiassa päädytään sulkemaan ihmisten mielet niiden avaamisen sijaan.

Ylipäätään puskakouluja on ihan liian helppo pitää pelkästään sukupuoliroolien ylläpitäjien käsikassaroina ja eräänlaisen ”primitiivisen” tiedon tyyssijoina länsimaalaisesta perspektiivistämme. Täytyisi myös yrittää samalla nähdä laajempi kuva; salaseurojen keskinäisen kunnioituksen takia naisilla on itse asiassa ollut merkittävää painoarvoa tietyissä yhteisöjen päätöksissä traditionaalisessa liberialaisessa yhteiskunnassa. En siis sano, että miehet ja naiset ovat olleet / ovat nyt tasa-arvoisia, mutta kuitenkin jonkinlaista kunnioitusta oli olemassa. Mitä tapahtuu nyt, kun miesten herrakerho saa muitta mutkitta jatkaa toimintaansa ja naisten vastaava laitetaan säppiin? Ainakin se lienee varma, että Sande-ryhmästä tulee alun julkisen vastarinnan jälkeen yhä salamyhkäisempi – vuosisatoja vanha toiminta ei todellakaan tule loppumaan sormia näpsäyttämällä.

Yleinen käsitys Liberiassa on, ettei yksikään poliitikko voi päästä merkittäviin valtakammareihin ilman salaseuran /salaseurojen jäsenyyttä. Nämä ovat yksinkertaisesti liian voimakkaita. Esimerkiksi presidentti Ellen on ollut todella hiljaa salaseuroihin liittyvistä seikoista; hänelläkin lienee Sande-seuran jäsenyys jonkinlaisen pikainitiaation kautta.

On myös jännittävää, kuinka kristinusko on sotkenut tätä pakkaa. Eräs hyvin fiksu tuttavani esimerkiksi totesi: ”Ennen uskoin kyllä JuJu:un [noituuteen] ja näin esimerkiksi sodan aikana luotien kimpoavan pois taistelijasta noin vain JuJu:n takia. Mutta nyt, kun olen kristitty, en enää voi uskoa JuJu:un.” No, minä tietenkin siihen sitten yritin, että sinun pitää valita – usko tai älä usko noituuteen. Että ei voi sanoa että silloin uskoin ja silloin tapahtui näin, mutta enää en usko (mutta silti menneisyyden tapahtumat uskon). Hän sanoi luottamuksellisesti, että ei se vain ole niin yksinkertaista. Niin. Ei kyllä varmasti olekaan. Luonnonuskot ja kirjauskot sekoittuvat ja täydentävät toisiaan täällä. 

Kirjauskonnoilla tuntuu haastatteluideni kontekstissa olevan myös mielenkiintoinen sukupuoliroolivaikutus. Kun haastateltavat lähes poikkeuksetta sanovat, että ”mitä tahansa mies voi tehdä, niin nainen voi tehdä myös” ja että he tavoittelevat itsenäisyyttä niin mielensä kuin palkkansakin puolesta, niin tällä asenteella on kuitenkin rajansa. Kun kysyn huushollauksen marssijärjestyksestä, vastaus onkin ”mies on, tietenkin, perheen pää!”…. ”Miksi?”…  ”Koska Raamattu sanoo niin.” Niin. Rajoja on siis rikottu, mutta uusia rajoja tulee samalla vastaan.

Taikauskosta vielä yksi miete. Olen toistuvasti ihmetellyt, miksi perheidenkin sisällä minua käsketään kokoajan ja jatkuvasti lukitsemaan huoneeni ovi päivin ja öin. Perheen kesken! Kun kysyn tästä, ensimmäinen vastaus on että voi tulla varkaushoukutuksia. Muitakin houkutuksia perheissä tietysti voi olla. Mutta jotkut ovat pitkän kaivelemisen jälkeen todenneet, että kyllä, perheenjäsen voi totta tosiaan harjoittaa JuJu:a toista perheenjäsentä vastaan jos tämä esimerkiksi menestyy liian hyvin. Ja tällaisia argumentteja olen saanut kristityissä perheissä, jotka sanoutuvat irti – noin periaatteessa – JuJu:n voimista. Hämmentävää. Hyvin hämmentävää.

Mutta nyt nukkumaan. Sirkkakuoro kutsuu jo, joku soittaa iänikuista Azonto-biisiä nurkan takana ja minua väsyttää aivan äärimmäisen paljon neljän tunnin automatkojen ja parin tunnin motskarilla huristamisen jälkeen. Näistä matkoista yli kolme tuntia olin vielä likomärkänä, brrrr. Täytyy kuitenkin varmaan vielä tuplatarkastaa, että ulko-ovi on lukossa ennen nukkumaanmenoa...

Salaperäistä viikkoa!

Leena

Sande-salaseuran omistuksessa oleva talo. Muilta kuin jäseniltä on sisäänpääsy tiukasti kielletty.

25.9. - 8.10.2012 Kysynnän ja tarjonnan laeista

Ruosteisista aaltopelleistä kyhätyn rakennelman uumenissa Lulu-lautapelin ympärille on kerääntynyt joukko hökkelin asukkaita ja muutama vierailija. Monella on arpia vartalossa ja naamassa, hampaat tupakan syleilystä kellastuneet. Ilmassa tuoksuu tupakan lisäksi marihuana, joku ryystää muovikulhosta vettä, toinen toisesta kulhosta palmuviiniä. Kello käy iltapäiväkahta.

Sisääntuloaukon vastakkaisella seinällä on käytävä makuutiloihin. Valtaosa hökkelin asukkaista on prostituoituja ja makuukammarit toimivat tässä taloudessa niin lepo- kuin työskentelytiloinakin. Odotan ovensuussa kahta haastateltavaani; kaksosia, jotka elämä ja ennen kaikkea sota ovat heittäneet tämän kyhäelmän asukkaiksi lapsineen. Tarkoituksenani on antaa heille yhteinen kamera, jolla he voivat kuvata omaa elämäänsä sellaisena kuin se juuri nyt on, mutta myös sellaisena kuin se voisi unelmissa olla.

Saan odottaa Sandya ja Dustya (nimet muutettu) tovin jos toisenkin. Katse kiinnittyy odotellessa makuukäytävään johtavan seinän julisteisiin, joista toinen muistuttaa ”Police is your friend” ja toinen kertoo suojaamattoman seksin vaaroista. Ironiaako? Tuskin. Dusty huikkaa käytävän päästä tervehdyksen ja komentaa käytävällä leikkivää pientä poikaa. Viikko sitten hän on tilittänyt nauhalle kyynelpilven takaa sitä, kuinka hänen on pakko myydä kroppaansa lastensa koulumaksujen maksamiseen. Peruskoulun piti Liberiassa olla ilmaista uudistusten jälkeen, mutta ei se sitä ole; vähintään on koulupuvut ja vihkot, mutta normaalisti myös rekisteröintimaksut ja vuosittain nousevat lukukausimaksut. Käytävällä, pojan leikkien vieressä lämpenee kivihiilten päällä päivän ruoka. Sitä hämmentää silloin tällöin noin kymmenenvuotias tyttö, jonka keskittyminen on niin täysin läksyjensä luvussa, ettei hän ole vieläkään huomannut minun tulleen vierailulle.

Onko itsensä myyminen todellinen valinta? Monen liberialaisen mielestä on; nämä naiset ovat halveksittavia ja likaisia. Naisten lisäksi nykyään myös nuoret miehet myyvät itseään ”isoille naisille”, joilla rahaa ja valtaa riittää. Asiakkaiden määrästä riippuen yhdestä yöstä voi ansaita tietojeni mukaan 2 – 10 USD. Ala- ja ylärajaa lienee tosin vaikea määritellä, ”laatu” ja asiakaskunta kun vaihtelevat. Kansainvälisten järjestöjen ja firmojen sekä rauhanturvaoperaation työntekijöiden lompakoista irtoaa varmastikin muutama seteli enemmän kuin paikalliselta ostajalta.

Prostituution määrittely on tietenkin hankalaa. Erityisesti valtiossa, jossa valtaosa kamppailee päivittäisen toimeentulonsa kanssa. Monella tuttavallani on ”sponsori” Yhdysvalloissa – poika- tai tyttöystävä, jolla on usein oma perhe valtameren tuolla puolen. Liberian päässä ovat taas omat parisuhdekuvionsa, mutta USA:n päässä ei näistä kuvioista yleensä tiedetä. Toisaalta Liberiassa oleva partneri tuntuu usein tietävän sponsorin olemassaolosta ja vetäytyy varjoihin tämän saapuessa maahan. Lisäksi moni on todennut minulle, että ei ole mitenkään tavatonta hyljätä olemassa oleva perhe varakkaamman puolisokandidaatin ilmestyessä kuvioihin. Onko tällainen sitten prostituutiota? En tiedä.

________

Siirrytään kuitenkin nyt prostituutiosta toiseen aiheeseen, juoruihin. Kaikkialla Monrovian ulkopuolella olemme jossain vaiheessa törmänneet samaan ongelmaan. Huhu lähtee liikkeelle salamana, että olemme YK:sta ja keräämässä tietoa Kansainväliselle rikostuomioistuimelle (sinänsä mielenkiintoinen assosiaatio, mutta ei tästä nyt sen enempää). Huhusta seuraa pelko ja meidän kannaltamme se, että aikaisemmin todella innostuneisiin yhteyshenkilöihin ei enää saakaan yhteyttä. Tai paikalle ilmestyy parinkymmenen sijaan kolme naista. Tai majoitusoptiota ei enää olekaan. Gantan kaupungissa tämä tarkoitti esimerkiksi sitä, että jouduimme kaksi kertaa pomppimaan kolmisen tuntia todella huonolla tiellä Guinean rajalle ja takaisin edelliseen kohteeseemme vain todetaksemme, että kaikista tärkeimpiä haastateltavia ei olekaan saatavilla. Se turhauttaa, mutta painostus- tai houkutuskeinoja meillä ei ole. Ainoana aseenamme on puhe, ja onneksi useimmiten keskustelu ja lisäselvittely auttavat. 

Palasimme maakuntamatkalta eilen ja siirryin nyt viikoksi asumaan luksusolosuhteisiin erään YK-työntekijän asuntoon. Hän on lomalla perheensä luona Euroopassa ja tarjosi kämppää ilmaiseksi käyttööni. On kyllä luksusta; hella, jääkaappi, suihku, sähköä ja ennen kaikkea nopea netti. Tähänhän voisi tottua :). 

Tänään olen ottanut lunkisti, koukannut supermarkettiin ja kokannut herkkuja. Ihanaa eskapismia. Huomenna oli tarkoitus aloittaa tiukka työsessio tutkimusavustajani kanssa – haastattelumateriaalin puhtaaksikirjoittaminen täällä rauhaisissa olosuhteissa – mutta Glorious on nyt todennäköisesti malariassa. Huono juttu. Toivotaan hänelle pikaista paranemista!

Mutta nyt lisää eskapismia. Ranskalainen tuttava latasi koneeni kapasiteetin täyteen ranskalaista komediaa ja nyt taitaa olla yhden näytöksen aika. Kun jääkaapissa on camembertiakin. Ja valkkaria, oi!

Leena

Ps. Omien räpellyksieni rinnalla upeita kuvia tästä maasta ja erityisesti Monroviasta näkee täältä: Daily life in Liberia . Ensimmäisesä kuvassa on mallikappale tekstin alussa mainitusta aaltopeltihökkelistä.

Jalkapalloilijoita Kakatassa.

Huoneessani olevan vaatekaapin antia.

Tienvarsikojuja sisämaassa.

Kokkausta ja pikkuinen putiikki Kakatassa.